Kello lähenee neljää, kun pääsen viimein syömään. En muistanutkaan, että shoppaileminen voisi olla näin rankkaa. Tilaan kanasalaatin ja juomaksi pyydän vettä. Katson viereiseen pöytään, jossa pariskunta syö yhdessä. En voi olla tuntematta pientä kateuden pistosta. Kaikilla on joku. I don't care, i have food. Nauran itselleni. Salaattini tuodaan ja alan syömään miettien miten melkein kaikki voivat olla varattuja. Doncaster, varattujen paikkakunta? Taisin olla väärällä paikkakunnalla.
Kun saan syötyä jätän laskun ja häivyn vähin äänin kylmään ulkoilmaan. Oli alkanut tihuttaa, joten vedän hupparin hupun päähän ja lähden kävelemään kotiin. Paljaita sormiani palelee ja kiristän tahtia. Kuulen askeleita takaa. Ei hyvä, yöllinen painajainen muistuu mieleeni. Hidastan ja kuuntelin jatkaisivatko takana kuuluvat askeleet kävelyä normaalisti, vai hidastuisivatko ne. Askeleet pysähtyivät. Hengitykseni nopeutuu, kun tajuan, että takana oleva muukalainen seurasi minua. Lähden kävelemään niin nopeasti kun pystyn, en kuitenkaan uskaltanut lähteä juoksemaan. Takana olevat askeleet nopeutuvat. En voinut enää mitään. Lähden juoksemaan hirveää vauhtia katuja pitkin kyynelten valuessa poskilleni. Kävi niinkuin unessa, hengitykseni alkoi rohista ja yritin hengittää mahdollisimman normaalisti. Juoksen tien yli ja meinaan kompastua. Jatkan juoksemista katua pitkin. Vilkaisen olkani yli yrittäen hahmottaa seuraajani ulkonäön. Katsoessani takaisin eteenpäin törmään johonkin. Kaadun asfaltille kiljahtaen. Makaan maassa, sillä kehoni ei tottele käskyjäni. Huudan sisäisesti itselleni, että nousisin pystyyn ja jatkaisin juoksemista. En pysty.
Tunnen kuinka lämmin käsi nostaa minut varovasti ylös. Katson ylöspäin maailman kauneimpia silmiä kohti.
"Onko kaikki okei?", tuntematon mies kysyy.
"Joo. Tota, joo on", vastaan pyyhkien farkkujani, jotka ovat revenneet polvista.
"Eikä ole. Kukaan ei makaisi maassa kyyneliä poskellaan jos hänellä olisi kaikki 'okei' ", mies sanoo katsoen minua tarkaavaisesti.
"Eih, on mulla kaikki okei. Oikeesti. Öh, kiitos avusta mut mun täytyy lähtee." Pyyhin käsiä housuihini ja katson kun ne muuttuvat punaisiksi. Nostan kädet ylös veren valuessa ranteistani, kämmenistäni.
"Sun kädet täytyy putsata. Samoin toi polvi", mies sanoo osoittaen polviani, jotka nekin vuotavat verta. "Tuu. Mennään mun luo. Noi täytyy puhdistaa."
"Äh, mitä suotta", sanon vastustellen.
"Nyt seuraat kiltisti perässä. Me mennään puhdistaan noi".
Mies taluttaa minut vähän matkan päässä olevaan autoon ja köyttää minut vyöllä kiinni etupenkkiin. Auto oli hieno ja maksanut varmasti tolkuttomasti. Yritän istua ilman, että sotkisin penkkejä vereeni, mutten tiedä onnistunko. Auto lähtee liikkeelle ja minä istun kiltisti hiljaa etupenkillä välillä niiskautellen.
