Herään herätyskellon ärsyttävään rääkymiseen. Huitaisen sen kädelläni alas ja suljen silmäni. Hetken päästä tajuan, että minulla on töitä. Eih! Nousen ja menen pukemaan. Teen leipää ja teetä itselleni ja sen jälkeen menen meikkaamaan. Kello on jo 06.45 ja työvuoroni alkaa tasan 07.00. Juoksen hakemaan takkini, jonka jälkeen nappaan käsilaukkuni ja juoksen ulos. Lukitsen oven ja lähden kävelemään työpaikkaani kohti.
Vilkaisen kelloa, ja säikähdän, kun nään sen olevan 06.55. Lähden juoksemaan. Ylitän tien varoen ja astun sisään Nandokseen.
"Mooi", huikkaan astuen työntekijöiden puolelle.
"Oho, kehtasit tulla tänään töihin. Oho oho!", pomoni sanoo.
"Mhm, joo."
"Noh, eipähän jatkossa tarvi tulla."
"Mit..Miten niin?", kysyn paniikissa.
"Saat potkut. Alappas vetää täältä, heihei!", pomoni sanoo ilkeästi nauraen.
"Millä perusteella? Etkai sä mua voi noin vaa potkia pois jos oon ollu poissa sen takii, et oon ollu kipee!", huudahdan järkyttyneena.
"Ai kipee? Kato tätä! Ootko tosiaan sitä mieltä, että oot ollu 'kipee'? ", pomoni kysyy näyttäen lehteä. Henkäisen kauhusta ja tuntuu, että jalat pettävät. Ei voi olla totta! Ei, ei, ei!! EII! Nappaan lehden käteeni ja katson etusivua. Siinä lukee kissankokoisin kirjaimmin jotain, mitä en olisi halunnut nähdä!
"ONE DIRECTIONIN LOUIS TOMLINSON NUOREN TYTÖN KANSSA! MITÄ ON MENEILLÄÄN?!"
"Ei helvetti', totean yrittäen hengittää.
"Jaa että oikeen kipeenä ollu, mhm.. Nyt ulos täältä!"
Otan lehden mukaani ja kompuroin ulos järkyttyneenä. Istun jalkakäytävän reunalle ja laitan pään alas yrittäen keskittyä hengittämiseen. Yht'äkkiä salamanvalo räpsähtää. Katsahdan ylös ja näen paparazzin. Ei voi olla yhtään huonompi tuuri! Kaivan kännykän taskustani ja valitsen Louisin numeron.
"Anteeks et herätin sut! Mut tota, pääsisitkö sä mitenkään hakee mua nyt? Eii, ei oo sattunu mitään. Tai itseasiassa on.. Okei, nähään kohta!"
Laitan kännykän taskuun ja rullaan sanomalehden pienemmäksi. Lisää salamavaloja räpsyy ja paikalle on tullut jo kolme uutta paparazzia.
"Eiiiih", voihkaisen hiljaa.
Katson pidemmälle ja nään tutun auton lähestyvän. Louis.
"HEI! Toi on Louisin auto!!", joku paparazzeista huutaa, ja koko katu välkkyy salamavalojen hohteessa.
Louis pysäyttää tien reunaan ja nyökkää minulle. Kiirehdin autoon ja juuri kun saan oven kiinni, Louis lähtee.
"Nyt mä en älyä! Mitä ne sua kuvas?!", Louis kysyy paniikissa.
"Ne...Äh, kato tää niin ymmärrät..", sanon itku kurkussa.
Ojennan Louisille rullatun sanomalehden jännittyneenä.
"EI HELVETTI!", Louis huutaa.
"Mmm..", sanon purren huulta jotten alkaisi pillittämään.
"Oothan sä Elina kunnossa?", Louis kysyy katsoen minua sinisillä silmillään.
"Joo.. Oon mä.. Lukuunottamatta sitä, et menetin työni ja nyt kaikki levittelee meistä juoruja..", sanon niiskauttaen.
"Oikeesti? Voi sua", Louis sanoo myötätuntoisesti.
Loppumatkan olemme kummatkin aivan hiljaa. Louis ajaa pihaansa ja huokaisee helpotuksesta nähdessään pihan tyhjänä. Ei paparazzeja. Astun autosta ulos ja odotan, että Louis tulee.
"Sä et oo vielä halannut mua!", Louis huudahtaa.
"Ainiin, anteeksi!", sanon ja juoksen halaamaan Louisia.
Tuntuu, kuin olisin turvassa muulta maailmalta Louisin lämpimässä syleilyssä. Lävitseni hulmahtaa turvallisuuden tunne, minulla on Louis. Ja hän on kirjaimellisesti Minun.
