Damavandin varjo

Luku 1

Melia

"Isä?" kuiskasin käheästi. Ääneni jäi leijumaan pölyn ja pistävän viinan hajun sekaan. Auringonsäteet tunkeutuivat sälekaihdinten lomitse osoitellen lattialla lojuvia tyhjiä pulloja. Isä retkotti sohvalla pullo kädessään, kuorsaten raskaasti.

"Isä?" sanoin lujemmin. Isä murahti vihaisesti ja rojahti lattialle pullojen ja oksennuksen sekaan.

"Meillä on se leirikoulu. Minä lähden nyt", sanoin päättäväisesti, kuin vakuuttaakseni itseni. Käännähdin ovelta ja tartuin rinkkaani. Vetäisin vielä kerran pistävää löyhkää keuhkoihini, kiskoin rinkan harteilleni ja harpoin päättäväisesti ulos.

"Melia!" isän mölinä kantautui oven läpi ja lähdin juoksemaan. Minä en jäisi kotiin. Koti, ajattelin katkerasti. Joskus minulla oli sellainenkin. Ja äiti.

"Sitten nimenhuuto! Ne jotka on todettu paikalla oleviksi, voivat nousta bussiin. Aaltonen Elea!" opettajamme Inka "Hirvi" Hirvola kailotti papereita rapistellen. Tuulenpuuska tarttui nimilistoihin kutsuen niitä tanssimaan kanssaan, mutta Hirvi piti pintansa. Elea ilmoittautui paikalla olevaksi ja nousi bussiin. Raivo nostatti päätään sisälläni, piti tuonkin prinsessan tulla mukaan.

"Lehto Amadea!" Ama heilautti kättään ja sukelsi bussin uumeniin.

"Mäkinen Luka!" Luka juoksi läähättäen koulun nurkalta rinkkaa perässään raahaten. Poika haroi tummia hiuksiaan ja huusi:

"Ei hemmetti, mä nukuin taas pommiin!" Hirvi vilkaisi häntä nuhdellen, mutta päästi puuskuttavan pojan ohitseen.

"Ojanen Aada!"

"Ojanen Neo!" Neo marssi kaksoissiskonsa perässä bussiin.

"Pajukoski Nikos!"

"Palomäki Elen!"

"Roivio Leonida!"

"Salo Ruben!"

"Vainio Melia! Siinä pitäisikin olla kaikki", Hirvi huusi lopuksi ja kipusin bussiin. Tarkistin nopeasti tilanteen, pojat olivat varanneet bussin takaosan, Aada ja Elen istuvat vierekkäin, Ama ja Leonida supisivat heidän viereisillä paikoillaan ja Elea istui yksin kuulokkeet korvilla.

"Mene vain Elean viereen", Hirvi kehotti ja tuuppasi minut liikkeelle.

"Ei kun mä voin istua yksin", mumisin, mutta Hirvi ohjasi minut paikalleni. Elea kohotti kasvonsa puhelimastaan ja hymyili ystävällisesti. Mulkaisin häntä takaisin vihaisena. Miksi juuri minä? Kiskaisin omat kuulokkeeni esiin ja iskin ne korvilleni. Yrittäköön puhua, minä en kuuntele, ajattelin uhmakkaasti. Jos ihan rehellisiä ollaan, en edes tiedä, mikä Eleassa inhotti, ehkä hänen täydellisyytensä. Vedin varmuudeksi lentokoneeseen varatun kirjankin esille. Ne riittäkööt suojakilvekseni sosiaalista kanssakäymistä vastaan.

Bussi nytkähti liikkeelle ja Hirvi köhi mikrofoniin. Hänen nutturansa hapsotti ruskeana hiuskasana päälaella ja metallinväriset silmälasit valuivat hänen terävää nenäänsä pitkin.

"No niin, hyvät oppilaat. Yhdeksäsluokkalaisten leirikoulu alkakoon! Joukkomme on huventunut sangen harvalukuiseksi, mutta ei anneta sen haitata! Kuten tiedämme kaikki, olemme matkalla Iraniin, jossa huiputamme sen korkeimman vuoren, Damavandin. Aikatauluista vielä sen verran, että lentomme Helsinki-Vantaan lentokentältä lähtee kello 9:05 ja on perillä Teheranissa Suomen aikaan 14:10. Teheranista lähdemme linja-autolla Polourin kylään, missä nukumme yön yli ja aamulla lähdemme oppaan johdolla kiipeämään. Onko jotain kysyttävää? Jaan teille jokaiselle esitteen Damavandista, jotta jokainen voi itsenäisesti tutustua kohteeseen", Hirvi selitti innokkaasti.

"Miksi me ei mennä jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan, vaikka esimerkiksi Losiin? Oikeesti joku Iran, mitä siellä on?" Elen valitti.

"Ei meidän koululla ole varaa mihinkään", Ruben vastasi hiljaa, ja Hirvi tuhahti kärsimättömänä:

"Elen voikin sitten palata kotiin. Tänne retkelle ei ole ketään pakotettu, mutta ne jotka ovat lähteneet, olisivat voineet miettiä tarkemmin valintojaan", Elen leiskautti vihaisesti vaaleita hiuksiaan ja alkoi kiihkeästi kuiskailla Aadalle. Pyöritin silmiäni tuskastuneena.

"Joku spurgu juoksee bussin perässä! Eikö se tajua että tämä on tilausajo?" Neo räjähti nauramaan. Muut alkoivat kurkotella ikkunoita kohti nähdäkseen tuon kyseisen pölvästin. Vilkaisin Elean ohi ulos ja olin saada sydänkohtauksen. Painauduin tiukasti omaa penkkiäni vasten ja peitin kasvoni. Kuka muukaan idiootti se olisi, kuin isä.

"Onko kaikki hyvin?" kuulin Elean äänen kuulokkeiden pauhun yli.

"Mitä se sulle kuuluu, pysy kaukana musta", ärähdin.

"Mitäköhän mä olen sulle tehnyt?" Elea huokaisi väsyneenä. Mieti sitä, ajattelin vihaisesti. Ääneen en sanonut mitään, yritin sulkea luokkakavereiden naurun pois korvistani, heidän ilveillessään bussin perässä juoksevalle isälleni. Minä tiesin, että hän lähtisi seuraamaan minua. Ei hän halunnut päästää minua, niin kuin ei äitiäkään.