Damavandin varjo

Luku 2

Elea

Perässämme juossut mies jäi hetken kuluttua jälkeen bussista ja oppilaat sen sisällä rauhoittuivat. Vilkaisin Meliaa vieressäni. Olin välittömästi tunnistanut hänen isänsä, kun olin vilkaissut ulos. Tunsin sääliä tuota pientä tummatukkaista tyttöä kohtaan. Hänellä oli ollut ongelmia hänen isänsä kanssa jo kauan. Tällä hetkellä hän vain istui hiljaa paikallaan tiukasti penkkiin liimautuneena kuulokkeet korvissa ja kirja sylissä. Hänen pistävän tummat silmänsä oli painettu kiinni ja hän hengitti raskaasti. Hän muistutti minua isoisästäni tämän viimeisinä hetkinään.

Isoisä, tutummin vaari, oli ollut aina eloisa ja innokas mies. Hän oli rakastanut elämäänsä täydellä sydämellä. Pyytäessä hän aina leikki lastenlastensa kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Hän kuunteli murheitamme ja lohdutti sitten lämpimällä karhunhalauksella ja kauniilla sanoilla. Niitä sanoja en enää milloinkaan saisi kuulla. Sanat vaarin mukana olivat poissa. Hän kuoli kasvaimeen, joka löydettiin liian myöhään hänen aivoistaan. Tyypillisenä itsenään, hän ei kuitenkaan halunnut sairaalaan letkuihin, vaan vietti viimeiset kuukautensa kotona, mummon kanssa. Kun tieto hänen pois menemisestään kantautui korviini, minusta tuntui kuin iso luku elämästäni olisi saatettu loppuun.

Ennen lähtöäni leirikouluun äiti ja isä olivat rutistaneet minua tiukasti ja sanoneet: "Toivottavasti retki saisi ajatuksesi muualle vaarista. Hänen pois menostaan on jo kuukausi ja sinun olisi jo aika näyttää vähän iloisempaa ilmettä. Muista nauttia tästä täysin rinnoin."

Sanoessaan sen he eivät olleet toruvia. Eivät he halunneet minun unohtavan vaaria. He kyllä ymmärsivät miltä minusta tuntui, sillä käviväthän hekin samaa henkistä taistelua. He vain halusivat, toivoivat, että he saisivat jälleen nähdä kotona iloisen tyttönsä, joka leikittäisi kahta nuorempaa sisarustaan.

Lila ja Caspar ovat viisi vuotiaat, maailman suloisimmat kaksoset. Kun olin tehnyt lähtöä kouluun, josta sittemmin lähdimme kohti lentokenttää, molemmat olivat rynnänneet halaamaan minua.

"Ethän ole kauaa pois?" toisesta etuhampaastaan eroon päässyt Caspar varmisteli, kun halasin häntä.

"Vain viikon", vastasin naurahtaen ja siirryin kaksosista nuoremman, Lilan puoleen.

"Heippa Elea", ruskeatukkainen ja harmaasilmäinen veljensä kopio kuiskasi korvaani ja moiskautti kostean suukon poskelleni.

"Hei hei Lila", hymyilin hänelle ja vilkaisin kaksosten takana seisoviin vanhempiini. Heilautin viimeisen kerran kättäni ja astuin ovesta ulos kirpeään ulkoilmaan.

"Hei Elea! Kuuletko sä!" joku karjaisi niin, että hätkähdin ajatuksistani. Vilkaisin taakseni ja näin poikien tuijottavan minua. Neon ja Lukan naamalla näkyvästä virneestä huomasin, että he olivat keksineet jotain hyvin kypsää sanottavaa.

"No mitä?" yritin pitää ääneni mahdollisimman pirteänä.

"Nikos sanoi, että se tykkää susta!" Luka sanoi ja räjähti nauruun.

"M-mitä?" Nikos lehahti punaiseksi ja vajosi penkillään alaspäin. Hänen silmälasinsa olivat taas valuneet nenän päälle ja ruskeine hiuksineen hän muistutti vähän pöllöä. Ihmettelin miksi hän oli lähtenyt mukaan Rubenin kanssa, sillä he molemmat olivat varsinaisia tietokonenörttejä. He vain viettivät päivät pitkät pelaten tietokoneella ja kaiken maailman pelikonsoleilla. He olivat koulussa niin huomaamattomia, että välillä meinasin sekoittaa heidät toisiinsa. Erotin heidät lähinnä siksi, että Rubenilta puuttui silmälasit ja hänellä oli ruskeiden sijasta pikimustat hiukset.

"Haha, tosi hauskaa", Aada, joka oli muiden tyttöjen kanssa seurannut tilannetta, huokaisi veljelleen. "Voisitteko edes joskus yrittää olla ihmisiksi? Nolaatte meidät tolla käytöksellä". Neo ja Luka eivät kiinnittäneet huomiota Aadan kehotukseen, vaan jatkoivat vitsilleen naureskelemista. Minä käännyin takaisin istumaan ja laitoin musiikin kovemmalle kännykästäni. Katselin hetken, kuinka Elen ja Aada kuiskivat ja selailivat jotakin muotilehteä, ja Ama ja Leonida letittivät toistensa pitkiä, kauniita hiuksia upeille leteille. Ajattelin omia luonnostaan vaaleita ja paksuja, mutta karheita hiuksiani. Olin kietaissut ne aamulla nopeasti hiuslenkillä poninhännälle, kuten aina. Siitä oli tullut tapa, sillä kun on harrastanut kauan uintia, tottuu siihen että hiuksia pidetään usein kiinni. Aloitin uimisen viisi vuotta sitten. Tutustuin lajiin serkkuni kautta ja ihastuin siihen heti. Nautin siitä, kun saa välillä kulkea eteenpäin muutenkin kuin vain kävellen, juosten tai pyörällä. Rakastan vettä ja kaikkea siihen liittyvää, kuten sadetta ja lunta. Myös kilpailut, joihin osallistun aika usein, ovat antaneet minulle lajista loistavan kuvan ja minusta tuntuu, että haluaisin jatkaa sitä elämäni loppuun asti. En ole mikään huippu-uimari, mutta kuten aina olen pärjännyt ihan hyvin sarjoissa, joihin olen osallistunut.

Jotkut sanovat, että synnyin kultalusikka suussa. Heidän mielestään onnistun aina kaikessa mitä teen. Mutta niin ei ole. En vain ikinä nosta rimaa itselleni kovin korkealle, joten saavutan tavoitteeni helposti. Lisäksi oppiminen tulee minulla luonnostaan. Koulussa kaikki aineet sujuvat, liikunnassa pärjään hiukan keskiverto-oppilasta paremmin, mutta en siltikään ole mikään täydellinen. Olen nimenomaan kaikkea muuta. En omista yhtäkään oikeasti hyvää ystävää. Tulen kyllä toimeen luokkani kanssa. Voin tehdä paritöitä lähes kaikkien parina. Mutta ikinä minulla ei ole ollut ketään oman ikäistä ystävää, jolle voisin purkaa sydäntäni ja kertoa salaisuuksiani. Onneksi kaiken tämän minulle on korvannut perheeni ja sukulaiseni. He ovat aina olleet tukenani.

"Okei aletaanpas sitten purkautumaan ulos bussista!" Hirven ääni herätti minut unesta, johon olin huomaamattani vajonnut. "Olemme nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä ja - ".

"Hei haloo!" Lukan huuto keskeytti opettajan selostuksen. "Ei me sentään sokeita olla, vaikka en kyllä olisi susta ihan varma." Kaikki bussissa alkoivat tirskumaan, Meliaa lukuun ottamatta. Jopa minä hymähdin hiukan. Hirven ilme oli näkemisen arvoinen. Hän näytti juuri siltä, kuin voisi hetkenä minä hyvänsä karata Lukan kurkkuun kiinni. Hän kuitenkin tyytyi vain sanomaan: "Saisinko nyt kertoa ohjeet loppuun, ilman keskeytyksiä mielellään. En olisi kovinkaan halukas järjestämään etsintäpartiota vain, koska joku ei ole kuunnellut ohjeita. Eli meillä on neljäkymmentä minuuttia aikaa ennen lentokoneen lähtöä. Kuljemme kokoajan yhdessä ryhmässä, eikä kukaan lähde yksin vaeltelemaan. Vessaankin mennään vain luvan kanssa. Kaksikymmentä minuuttia ennen lähtöä lähdemme yhdessä lentotarkastukseen, jossa myös luovutamme matkalaukkumme. Jäikö kenellekään epäselväksi, mitä tulee tehdä?" Kukaan ei vastannut, mutta huomasin että suurin osa ryhmäläisistä vain katseli ulos keväisiä maisemia.

"Hyvä on!" Hirvi huudahti innoissaan. "Sitten lähdetään!"