Damavandin varjo

Luku 16

Melia

Tyhjä pimeys muuttui harmaaksi, etäinen jomotus kasvoi polttavaksi kivuksi. Jostain kuului valitus. Olinko se minä? Tuska aaltoili koko kehossani ja tiivistyi vasempaan jalkaani.

"Oot hereillä!" Nikosin ääni kiljahti ja sain raotettua silmiäni.

"Valitettavasti." kähisin ja suljin silmäni. Maa tuntui kiehuvan ja keinuvan allani, tajuntani oli heikosti kiinni todellisuudessa.

"Sä oot ollu poissa laskuista ehkä 12 tuntia. On jo aamu." Ruben sanoi jossain lähellä. Pelko hiipi sydämeeni.

"Mitä? Onko meidät saatu kiinni?"

"Ei, ne luultavasti nukkuivat yön yli. Mutta kohta ne tulee."

"No aletaan sitten painua." touhotin ja yritin nousta istumaan. Kipu räjähti vasemmassa jalassani ja suustani karkasi huuto. Lysähdin takaisin maahan.

"Sun vasen jalka... On varmaan poikki." Ruben sanoi varovaisesti. Raotin silmiäni. Jalkani oli vääntynyt luonnottomaan asentoon säärestä, se sojotti sivuttain. Olin oksentaa.  Pakokauhu valtasi minut, olin ansassa. Ei pakomahdollisuuksia, ei piiloa. Saalistaja saisi minut pian.

"Sä oot vieläkin ihan sekasin. Venaa, mä yritän tehä sulle jonkinlaisen lastan." Ruben sanoi ja haki katseellaan keppiä.

"Älä koske siihen! Jos sä tuut lähellekään, mä tapan sut, ymmärrätkö?!" karjahdin raivoissani. Yritin perääntyä, mutta takanani oli tyhjää. Olimme valtavan jyrkänteen reunalla. Pudotus oli ainakin 20 metriä ja alhaalla odotti teräväreunainen kiviröykkiö. Irvistäen yritin hivuttautua takaisin seinämää kohti. Nikos ja Ruben tuijottivat minua sanomatta mitään.

   Olimme loukussa samassa paikassa, mihin Ruben ja Nikos eksyivät retken alussa. Emme voineet jatkaa eteenpäin tuhoutuneen jalkani takia. Meillä ei ollut ruokaa eikä vettä. Seinämä antoi sen verran suojaa, että keskipäivän polttava aurinko ei kärventänyt meitä kuoliaiksi, mutta jos ukkosmyrsky iskisi, me olisimme sen armoilla.

"Mulla on nälkä." Nikos valitti.

"Kenelläpä ei." murahdin. Olin kyllästynyt kipuun, Nikosiin, Rubeniin, nälkään, janoon, voimattomuuteeni, kaikkeen. Ei ollut kaukana, että olisin tiputtautunut jyrkänteeltä alas.

"Miksi sä oot tollanen?" Nikos kysyi.

"Millanen?" mulkaisin häntä varautuneena.

"No... En osaa selittää. Työnnät kaikki pois, et päästä ketään lähelle..." hän soperteli.

"Miks pitäisi?" kohotin toista kulmaani halveksuen.

"Koska sun ei tarvii kestää kaikkee yksin." Ruben liittyi keskusteluun.

"Mä haluan."

"Miks? Kavereista ei oo muuta kun hyötyä. Anna muiden välittää susta. Mikä olis muka pahinta, mitä vois käydä?"

"Esim. se että mua puukotetaan selkään ja jätettäis taas yksin?" murahdin. En edes tiennyt, miksi avauduin edes tämän verran.

"Eli sä pelkäät jäädä yksin." Nikos päätteli.

"Enpäs! En mä niin sanonut." suojamuurini nousi taas ylös.

"Sen voi helposti päätellä." Ruben sanoi.

"Ette te tunne mua." vastasin yrittäen pitää ylpeyttäni koossa.

"Ei siihen tarvita kun ihmistuntemusta. Kun muut hyljeksii, on helppo tarkkailla eri ihmistyyppien käytösmalleja. Kun on pelkkää ilmaa, oppii paljon enemmän." Ruben tuijotti tiukasti maahan.

   Päivä kului hitaasti. Oloni oli omituinen, minulla oli kuuma ja kylmä, minuun sattui, mutta olin turta. Maailma väreili silmissäni ja olin kuin vuoristoradassa. Nikos ja Ruben yrittivät avata vielä keskustelua, mutten halunnut enää puhua. Olin sanonut jo liikaa. Taivas hohti kirkkaan sinisenä, repaleiset pilvet seilasivat sen läpi omalla vauhdillaan, kiireettöminä. Kivet painoivat kipeästi selkäni alla. Hiekka oli polttavaa ja heikko tuulenvire puhalsi sitä joka puolella. Se narskui hampaissakin. Alistuin viimein Rubenin ehdotukseen ja hän laittoi jalkani lastaan. Halusin kotiin. Olisin ilomielin kestänyt isän lyönnitkin, kunhan vain saisin nukkua sängyssäni, tai edes juoda vettä.

Tiimalasin hiekka valui päälleni. Hakkasin lasia, mutta turhaan. Sen pinta pysyi yhtä virheettömänä ja auringon valo heijastui siitä joka puolelle. Hiekka ulottui vyötärölleni, minulla oli jano. Vettä. Lähde virtasi tiimalasin vieressä. Kirkkaat pisarat pärskyivät korkealle ilmaan ja pirstoutuivat tiimalasin pintaan. Hiekka kohosi, vesi virtasi ohitseni. Hakkasin lasia kovempaa, hiekka ulottui kaulaani. Happea, vettä. Hiekkaa joka puolella.

Heräsin kirkuen. Vesi oli poissa, hiekka jäi.

// Nonii aika loppusuoralla ollaa joten nyt hereille kaikki rakkaat lukijat! Nyt vielä kommenttii ja votee mitä mieltä ootte. Jonkun verran niitä jo hienosti tullu, kiitos siitä💖 Vielä kuus lukua ja tää story on valmis. Toivottavasti ootte nauttinu, koska tää on täällä vaan teitä varten😘

Anette