Damavandin varjo

Luku 21

  Melia 

Kaikki oli valkoista. Kipu oli poissa. Oliko tämä taivas? Hakim hymyili lämpimästi ja puristi kättäni.

"Ei se ollut sinun vika." hän sanoi.

"Oli se! Jos mä en olisi lähtenyt karkuun, kaikki olisi hyvin." huusin epätoivoisesti. Lämmin olo vaihtui taas tuskaan ja syyllisyyteen.

"Anteeksi. Ja kiitos. Kaikesta." kuiskasin kyynelten karatessa silmäluomieni takaa. Hakim pudisti päätään hymyillen:

"En syytä sinua mistään."

Kaikki oli sumeaa, en osannut tarkentaa katsettani.

"Melia, oletko hereillä?" kuulin Hirven tutun huhuilun. Käännähdin ääntä kohti ja näkökenttäni alkoi palautua normaaliksi. Koko ryhmämme istui sänkyni äärellä ja vaikuttivat helpottuneilta. Nikos, Ruben, Ama, Leonida, Aada, Neo, Luka, Elea ja Elen, sekä tietysti Hirvi, hymyilivät minulle rohkaisevasti. Se tuntui lähinnä kiusalliselta, eivät he ikinä olleet minulle läheisiä. Olin kuitenkin oudon helpottunut heidän läsnäolostaan.

"Mites mun jalka?" kähisin. Ääneni oli ihan alamaissa. Muut vilkuilivat toisiaan kiusaantuneina. Katsoin koholla olevaa kipsattua jalkaani. Ainakaan sitä ei vielä ollut amputoitu.

"Sinun jalkasi oli joutunut aika huonoon kuntoon, ja se on aikamoisen tulehtunut. Lääkärit kyllä saavat sen kuntoon, se on poikki, kuten varmaan arvasitkin." Hirvi selitti kiireesti.

"Eli mä saan pitää jalkani?" kysyin peläten pahinta.

"Luulisin niin, mikään ei ole kuitenkaan täysin varmaa." Hirvi sanoi painaen katseensa maahan. Minua oksetti.

"Entä koska mä pääsen kotiin? Suomeen?" lisäsin. En todellakaan aikonut jäädä yksin Iraniin.

"Siitäkään ei oo ilmotettu." Ruben liittyi keskusteluun.

"Se on kuitenkin varmaa, etten mä jää tänne yksin. Mä tuun teidän kanssa samaan aikaan Suomeen." sanoin uhmakkaasti, peittääkseni pelkoani.

"Tietenkin tuut." Elea kuiskasi hiljaa. Hän oli ollut koko ajan vaiti, katse maahan luotuna. Hänen harteitaan painoi tuskan ja surun taakka, hänen silmistään loisti suru. Nielaisin ja yritin karkottaa Hakimin huudon mielestäni. Kyyneleet tekivät tuloaan.

"Saanko mä sanoo Elealle pari sanaa? Kaksin." kysyin ja sain kaikki hämmentymään. He tiesivät, että kaikkein vähiten tästä porukasta pidin Eleasta, en ollut juurikaan peitellyt sitä. Hirvi epäröi.

"Menkää nyt vaan." Elea kuiskasi, ja niin muut poistuivat.

"Älä syytä itsees siitä, mitä Hakimille tapahtu." kuiskasin. Elean ilme oli tyhjä.

"Miten mä voisin olla syyttämättä?" hän kysyi. Kyyneleet huokuivat hänen äänestään ja hän puri hammasta.

"Se oli mun vika. Mä siellä kallionkielekkeellä roikuin ja Hakim tuli pelastamaan mua." murahdin. Puristin kädet tiukasti nyrkkiin ja yritin pitää itseäni koossa.

"No mutta mä päästin irti! Irrotin otteeni, vaikka ei ois pitäny." Elea kivahti silmät kyynelissä.

"Sä päästit irti auttaaksesi mua! Ja jos sä olisitkin pitäny kiinni, te olisitte molemmat suistunu rotkoon."

"Sen mä olisin ansainnutkin." Elea kuiskasi. Löin häntä avokämmenellä poskeen.

"Haloo! Nyt heräät, sä oot tässä just sankari! Hakim ei varmasti syytä sua, se selvästi oli ihastunu suhun. Ja kukapa poika ei olis, tommoseen täydelliseen ihmiseen." kiljuin hänelle. Elea istui vaiti, hänen poskeensa ilmestyi punainen jälki lyönnistäni.

"Anteeks, että löin." murahdin vihaisesti ja suljin silmäni. Elea poistui huoneesta, sanomatta enää yhtään mitään.

Pari tuntia ja olisin kotona. Vaihdoin asentoani levottomana, sen verran kun kipsattu jalkani salli. Elea istui vieressäni kuulokkeet korvilla, emme olleet puhuneet mitään sairaala-kohtauksen jälkeen. Ei sillä, että se olisi minua haitannut, päinvastoin. Olin niin iloinen, kun tiesin, että tämä hirveä reissu loppuisi pian. Olin liian väsynyt esittääkseni ehjää ja vahvaa. Yritin olla kuin koko Hakimia ei olisi ollut koskaan olemassa. Tiesin sen olevan typerää ja tyhjänpäiväistä, minun olisi kuitenkin jossain vaiheessa käsiteltävä hänen poismenonsa. Suru ei jättäisi minua koskaan, sen tiesin. Hakimin hymy, ystävälliset silmät, turvalliset kädet. Hän oli ollut ainoa ihminen, kehen täysin luotin. Minä pidin hänestä. Ehkä jopa rakastin. En halunnut heittää hyvästejä vielä. En kerennyt edes kiittämään häntä. Hän pelasti henkeni, enkä voisi ikinä sitä hänelle hyvittää. Minusta tuntui pahalta Hakimin vanhempien puolesta. Heidän majatalonsa lisäksi he menettivät ainoan poikansa. Hakimin elämä päättyi liian aikaisin. Hänessä olisi ollut ainesta mihin vain, hän oli viisas ja kielitaitoinen. Ja se kaikki oli minun syytäni. Sydäntäni puristi häpeä, tuska ja viha. Olin paha ihminen.

Kun Hakimin kuolemasta tuli täyteen puoli vuotta, annoin itseni ajatella häntä. Suru ja ikävä pysyisivät varmasti mielessäni elämäni loppuun asti, mutta osasin jo suhtautua siihen paremmin. Tunnelini päässä näkyi vihdoin sitä kuuluisaa valoa, elämäni sai uuden suunnan.

Viranomaiset ottivat isään yhteyttä onnettomuuteni jälkeen ja he huomasivat millaiset kotiolot minulla todellisuudessa oli. Minut sijoitettiin suoraan lentokentältä uuteen kotiin, uudelle paikkakunnalle. En ottanut isään yhteyttä, eikä hän ottanut minuun. Niin oli parempi. Minulle järjestettiin psykologi, jonka kanssa juttelin joka keskiviikko koulun jälkeen. En olisi ikinä uskonut, mutta siitä oli oikeasti minulle apua. Luottamukseni ihmisiin alkoi pikkuhiljaa palata, en työntänyt kaikkia välittömästi pois. En pitänyt juuri yhteyttä entisiin luokkalaisiini, Ruben oli poikkeus. Hän auttoi minua suunnattomasti toipumisessa. En voisi mitenkään korvata sitä hänelle. Eleaan olen törmännyt sattumalta muutaman kerran. Pystyimme tervehtimään toisiamme, mutta siihen se jäi. En ollut hänelle enää katkera, mutta ei meistä ikinä voisi tulla ystäviä. Meidän välejämme hiersi edelleen Hakimin kokoinen kivi. Reissu Damavandille ja takaisin kasvatti ja opetti minua valtavasti. Vuori kummittelisi muistoissani luultavasti ikuisesti, kaihoisana ja kipeänä. Mutta haavat paranevat, jos niiden annetaan parantua, se vaatii kärsivällisyyttä ja saattaa kirpaistakin, mutta niin kuin yleensä, lopussa odottaa jotain parempaa.

Katson sylissäni olevaa kuvaa. Perheen isä ja äiti halaavat toisiaan leikkisästi hymyillen, heidän melkein täysi-ikäinen poikansa virnistelee ja pitää sylissään pientä tyttöä, joka kiljuu riemusta. Perheen keskellä seisoo tummahiuksinen tyttö kissanpentu sylissään. Tyttö hymyilee. Hän on saanut uuden perheen, uuden elämän.

"Melia, tuu leikkimään!" kirkas ääni kiljaisee oveni takaa. Lasken valokuvan pöydälle.

"Tullaan, pikkusisko." sanon hymyillen. Kissani Hakim naukaisee vaativasti ja avaan huoneeni oven.