Damavandin varjo

Luku 3

Elea

Kaaos. Vain sillä sanalla pystyi kuvailemaan ympärillämme vallitsevaa tilaa. Ihmiset juoksentelivat ympäriinsä etsiessään sukulaisiaan, oikeaa porttia, vessoja tai muuten vain, koska heillä oli kiire. Heti kun olimme astuneet ulos bussistamme, ottaneet matkalaukkumme ja astuneet lentokentän ovista sisään, minusta oli tuntunut siltä, kuin pääni olisi räjähtänyt. Joka puolella kuului itkua, huutoa, puheensorinaa kymmenillä eri kielillä, koirien haukuntaa ja kaikkia muita mahdollisia ääniä. Ja haju. Raikkaasta ja keväisestä ilmasta ei ollut tietoakaan, kun ilmassa leijaili alkoholin, pikaruoan, hien ja kaikkien muiden epämääräisten hajujen pilvi. Nopeasti kuitenkin suljin hermostuneen mielentilani ja pistin positiivisen asenteen päälle. Siinä olin hyvä. Maailmaa täytyy katsoa kirkkain silmin ja asioista täytyy ajatella vain kaikkea hyvää.

Kello lähestyi varttia vaille yhdeksää, jolloin meidän oli aika mennä turvatarkastukseen. Hirvi näytti tyytyväiseltä kun hän paimensi meitä jonossa kohti piipittäviä laitteita, sillä kukaan ei ollut mennyt hukkaan. Ainakaan vielä. Kyllä tässä aikaa olisi siihenkin tarkoitukseen.

Kävelin metallinpaljastimen läpi Aman jälkeen. Kukaan ei ryhmästämme joutunut mihinkään erikoistarkastuksiin. Ainoastaan Nikosin alahammasraudat sekä Elenin ja Leonidan korvakorut aiheuttivat laitteessa hälytyksen. Muuten kaikki pääsivät läpi ongelmitta. Vilkuilin aina välillä Meliaa, joka roikkui porukan hännillä. Hän näytti siltä, kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän tai oikeastaan minun seurassani oleminen. En oikein ymmärtänyt, että mikä hänen ongelmansa minua kohtaan oli. En käsittääkseni ollut ikinä tehnyt hänelle mitään pahaa. Oikeastaan en ollut ikinä tehnyt hänelle mitään hyvääkään. Aina kun yritin jutella hänelle, hän joko mulkaisi minua pahasti tai tiuski. Tiesin, että hänellä on kotona vaikeaa isän takia. Oikeuttaako se silti häntä kohtelemaan minua tällä tavoin? Minun mielestäni ei.

"Okei! Nyt ollaan päästy jo tänne asti ilman ylimääräisiä ongelmia", Hirvi huudahti iloisesti, kun olimme vihdoinkin päässeet passien tarkastuksesta lentokoneeseen. "Istukaa niiden henkilöiden viereen, joiden kanssa olitte bussissa. Meille oli alun perin varattu viisitoista paikkaa, joten tilaa pitäisi olla. Tällä lennolla ei pitäisi olla montaa matkustajaa, mutta yrittäkää silti olla ihmisiksi".

Viimeisen lauseen Hirvi osoitti pojille, jotka yrittivät näyttää viattomilta.

"Et ole tosissasi", Melia mutisi vierelläni hampaidensa välistä. Hän näytti siltä, kuin voisi kääntyä takaisiin vaikka heti. Tunsin kuinka kiukku alkoi kalvaa minua sisältä. Säilytin silti malttini ja hymyilin tytölle.

"Sä voit istua ikkunan vieressä jos haluat. Ja voin jättää meidän väliin yhden penkin, jos kerran vieressäni istuminen on noin vastenmielistä". Ääneni muuttui tahtomattani lopussa hiukan ivalliseksi. Tummatukkainen, kalpea tyttö vieressäni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta peitti sen nopeasti.

"Okei. Hienoa että oot vihdoinkin tajunnut, mitä mä haluan susta. Tai oikeestaan, että mitä mä en halua". Sen sanottuaan minua lähes päätä lyhempi Melia ohitti minut istuutuakseen paikalleen. Siirryin kolmen penkin riville hänen perässään, mutta jäin itse istumaan käytävän viereen. Käytävän toisella puolella istuivat Nikos ja Ruben. Heidän takanaan Neo ja Luka härnäsivät muita tyttöjä, jotka puolestaan istuivat kahdessa rivissä minun ja Melian takana. Huomasin, että Melia oli kaivanut jälleen kuulokkeensa esiin ja tutkiskeli nyt matkaopasta, jonka Hirvi oli meille jakanut bussissa. Otin hänestä mallia, mutta luettuani muutaman lauseen jostakin tarusta joka Damavand-vuoreen liittyi, heitin esitteen pois ja suljin silmäni. Kuuntelin lempikappaleitani soittolistalta, jolle olin lisännyt rauhallista musiikkia. Hetken kuluttua nukahdin, enkä kuullut hyvän matkan toivotusta ja kuulutusta, joka ilmoitti kymmenen minuutin kuluttua lentokoneen lähteneen liikkeelle.

Hätkähdin jossakin vaiheessa lentoa tunteeseen, että minua tuijotetaan. Raotin silmiäni vähän ja yllätin Melian katsomasta itseäni. Kun hän huomasi että olin hereillä, hän käänsi nolona katseensa pois ja alkoi lukea esitettä, joka oli yhä hänen sylissään. Katsoin käytävän katossa olevasta näytöstä kelloa ja huokaisin. Vasta kymmenen. Vielä yli neljä tuntia lentoa jäljellä. Tulisin kuolemaan tylsyyteen. Harmittelin lentokoneen maksullista wi-fiä, sillä ainoa ajantappaja musiikin lisäksi olisi nyt vain kirja, jonka olin hetken mielijohteessa tunkenut mukaan ja matkaopas. Inhosin lukemista. En ollut ikinä ollut hyvä keskittymään sanojen lausumiseen mielessä peräjälkeen. Turhuutta sanon minä.

"Otatteko te jotakin?" iloinen lentoemäntä oli kärrännyt ruokavaunun kohdalleni ja tuijotti minua odottavasti.

"Yksi limsa kiitos", vastasin ja valitsin Coca Colan vaunusta.

"Entäpä ystäväsi?" nainen viittasi Meliaan, joka tuijotti ulos ikkunasta. Siirryin varovasti hänen lähelleen ja koputin olkapäälle. Melia hätkähti rajusti ja käänsi vihaa leiskuvan katseen minuun.

"Mitä sä nyt haluat?" hän tiuskaisi, mutta huomatessaan lentoemännän käytävällä, hän vain murahti, ettei halua mitään ja kääntyi takaisin ikkunaan. Naine viereltäni poistui vähin äänin. Minä avasin juomani ja siemailin sitä hetken selaten samalla musiikkitarjontaa puhelimestani. Lopulta päädyin takaisin rauhoittavan musiikkini soittolistalle ja pistin sen soimaan. Samassa silmäni alkoivat jälleen valahdella kiinni, joten lopulta nukahdin jälleen ja toivoin, että seuraavan kerran kun heräisin, olisimme perillä.