Damavandin varjo

Luku 18

Elea

Kirkas valo pakotti silmäni auki, vaikka kuinka yritin niitä pitää kiinni. Pitkästä aikaa olin nähnyt mieleen painuvaa unta ja vieläpä ihanaa semmoista. Unessa vaari, minä, Lila ja Caspar olimme viettäneet aikaa kauniin järven rannalla eväitä syödessä. Lähellemme oli uinut sorsaparvi, joita olimme sitten syöttäneet. Lopulta olimme vielä ihailleet kaunista auringonlaskua ja käyneet pulahtamassa ihanassa järvivedessä. Kaipasin uimista ja viileää vettä. Kuiva hiekka ja lähes lämmin sadevesi eivät helpottaneet kaipaustani.

"Elea! Nouse niin me lähdemme," Hakim seisoi vieressäni ja tökkäsi minua varovasti jalalla kylkeen. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että olin ainoa joka vielä makasi vilteistä kyhäämillämme patjoilla. Reippaasti kampesin itseni ylös Hakimin avustuksella ja aloin kasata kamojani. Sen tehtyäni söin nopeasti muiden seurassa Azarin ihania ruokia aamupalaksi. Keli oli kaunis ja se oli saanut ilmapiirin kohoamaan eilisestä. Kaikkien kasvot olivat toiveikkaat ja lähes rentoa rupattelua oli havaittavissa ruokapöydässä.

"Harmi kun teidän matkanne nyt meni tämänlaiseksi", Hakim sanoi kun keskustelimme syödessä.

"No ei sille voi oikeastaan mitään, eikä tämä nyt aivan täysi katastrofi ole ollut", minä puolestani vastasin, vaikka pieni ääni pääni sisällä karjui minun valehtelevan. Tämä nimenomaan oli täysi katastrofi. "Asioita sattuu, eikä me voida estää niitä."

Kunnon valehtelija, pieni ääni piipitti taas.  Minä olisin voinut estää osan tapahtumista, mutta en tehnyt niin, koska pelkäsin.

"Olet oikeassa", Hakim hymähti. "Emme olisi voineet tehdä mitään."

   Söimme aamupalan loppuun, viimeiset oppilaat kasasivat kamansa kasaan ja me aloimme hyvästelemään Azaria ja Hamia.

"Kiitoksia kovasti kaikesta", Hirvi puristi lämpimästi kummankin kättä ja näytti siltä kuin voisi purskahtaa itkuun hetkellä minä hyvänsä. "Pitäkää hyvää huolta itsestänne"

Hirven vieressä Hakim käänsi kaikki joukkomme lausumat hyvästit persiaksi ja kun lopulta kaikki olivat sanoneet hyvästit, hän itse rutisti vanhempiaan ja kuiskasi heille jotakin. Sen jälkeen hän lähti johdattamaan joukkoamme alaspäin kohti Polouria.

   "Täällähän on ihana keli!" opettajamme ääni kaikui jostakin laumamme etuosasta. Hän yritti epätoivoisesti pitää iloista ilmapiiriä yllä. Minun puolestani Hirvi olisi voinut sulkea suunsa ja antaa meidän säästyä hänen tekopirteydeltään. En minä tietenkään kaivannut yhtään enempää synkkyyttä olotilaani, mutta hermojani raastoi kaikenlainen aurinkoisuus. Ennen kuin olimme lähteneet, oloni oli ollut lähes normaali. Mutta nyt mitä pidemmälle me kuljimme, sen pelokkaampi ja turhautuneempi olo minulle tuli. Yritin palauttaa edellisen illan rauhallisuutta ja luonnon kauneutta mieleeni, mutta turhaan. Ehkä vain sinnittelisin Polouriin asti tässä mielialassa.

"Elea pysytkö sä perässä?" Luka huuteli edestäpäin. Olin näköjään jäänyt hiukan porukasta jälkeen. Otin muutaman juoksuaskeleen heidän peräänsä, mutta samantien kompastuin ja lensin mahalleni polulle. Tämä tästä vielä puuttui. Turhautuneena iskin nyrkkini maahan ja olin vähällä kirota kovaan ääneen, kun kuulin kovaäänistä naurua. Nostin katseeni ja näin Lukan kumartuneena kaksinkerroin mahaansa pidellen ja naurusta hytkyen.

"Olisitpa nähnyt itsesi!" hän käkätti ja sai muut katsomaan meidän suuntaamme. Lukan naurun myötä ärtymykseni katosi ja hilpeys astui esiin. En voinut itselleni mitään vaan purskahdin nauruun. Lukan hekotus oli tarttuvaa ja lisäksi muiden hölmistyneet katseet olivat olleet näkemisen arvoiset. Hetken aikaa muut vain tuijottivaat meitä ihmeissään, mutta yksi kerrallaan heidänkin naamansa kääntyivät hymyyn. En pystynyt lopettamaan nauramista, sillä muiden kikatus vain pahensi asiaa. Lopulta päädyimme tilanteeseen, jossa kaikki joko istuivat tai seisoivat toisistaan tukea ottaen ja hysteerisesti nauraen. Tuntui hyvältä nauraa pitkästä aikaa kunnolla. Paineemme purkautuivat ja saimme päästellä viimeaikaisia tunteita ulos nauramalla.

   Kun kaikki olivat jonkin sjan kuluttua saaneet naurettua tarpeeksi, me aloimme pikkuhiljaa rauhoittua. Poskiani aristi kuten aina, kun olin hymyillyt tai nauranut liian kauan ja vatsassani tuntui painetta. Ehkä olemattomat vatsalihakseni olivat vihdoinkin löytäneet itsensä. Kokosimme itsemme kasaan, mutta yhä Hakimin yrittäessä totisena kertoa, että meidän tulisi jatkaa matkaa, osa meistä tirskahteli edelleen. Yhden kerran matkaan lähdettyämme satuin vilkaisemaan Amaa ja se aiheutti uuden naurunremahduksen. Nopeasti kuitenkin yritimme jälleen matkata asiallisesti ja edes vähän totisemmin. Hieman heikoin tuloksin.

   Naama virnessä talsimme kivikköisellä polulla iloisesti jutellen, kun yhtäkkiä Hakim pysähtyi edessämme ja muu lauma hänen perässään. Olimme jo hyvän aikaa olleet nauramatta, joten osasimme heti vakavoitua, kun Hakim osoitti eteemme. Polulla näkyi paljon kivenlohkareita, jotka olivat selkeästi aiheutuneet aikaisemmista järistyksistä. Matkan varrella olimme nähneet vastaavia kiviä, mutta tässä kohdassa niitä oli enemmän.

"Vyöry on ollut voimakkaampi tällä kohdalla", Hakim selitti. "Olemme aivan juuri risteyksessä, josta vaikea polku kääntyy."

Vilkaisin kauemmas polulle ja siellä tuttu tienviitta jo olikin. Yllätyin kuinka nopeasti olimme saapuneet tänne. Matkaa ei olisi nyt enää paljoa jäljellä. Hakim käski meidän varoa, jotta emme vahingossa tökkäisi kiviä liikkeelle ja sitten me jälleen jatkoimme matkaa. Emme ehtineet kauaa kävellä, kun joku päästi korvia särkevän kiljaisun.

"Mitä tuo on!"

Leonida tuijotti jähmettyneenä maata hänen jalkojensa juuressa. Melkein kaikki siirtyivät lähemmäs katsomaan, mitä siellä oli. Näin jonkinlaisen tumman läntin, jonka halkaisija oli noin kaksikymmentä senttiä. Läntistä lähti muutama viiva sen ympärille ja yksi niistä lähti viemään kauemas. Kumarruin lähemmäksi katsomaan ja samassa kun näin punaisen vivahteen läntissä ja minua aljoi oksettaa. Halusin juosta pois ja tyhjentää mahalaukkuni sisällön maahan. Peräännyin välittömästi pois ja samassa muutkin alkoivat ymmärtää, mitä edessämme oli.

"Hyi että," kuulin jonkun yökkäävän.

"Luuletteko että Melia ja pojat..." joku kuiskasi.

Hirvi hieman hidasälyisempi kun oli, alkoi vasta nyt tutkia länttiä.

"Mitä tuossa oikein on?" hän uteli.

"Kuivunutta verta", Luka vastasi kalpeana. "Paljon kuivunutta verta."