Damavandin varjo

Luku 4

Melia

Happea. Yritin hengittää syvään, mutta ilma karkasi keuhkoistani ja tunsin tukehtuvani. Etsin katseellani toisia. Jopa Elean näkeminen olisi saanut minut rauhoittumaan. Olin yksin väkijoukossa, Teheranin lentokentällä Iranissa. Ihmiset tuuppivat minua kiireisinä, joku pysähtyi kysymään minulta jotain vieraalla kielellä. Pudistin vain päätäni ja yritin epätoivoisesti löytää tietä ulos. Pienikokoisuudestani oli jälleen kerran harmia. En nähnyt ihmiset päiden yli, joten hapuilin sokkona sinne tänne.

"Melia! Täällähän sä olet. Muut on jo bussin luona!" Lukan tuttu ääni kajahti selkäni takaa ja helpottuneena käännyin ääntä kohti. Poika virnisti kiusoitellen.

"Eksyitkö sä?"

"En tietenkään. Mä vaan..." yritin kuumeisesti keksiä jotain selitystä. Luka näki lävitseni.

"Seliseli, pätkä. Ala tulla." Luka luovi pienen käytävän ihmismassojen läpi ja lähdin seuraamaan häntä kiitollisena. Olin tiennyt Lukan jo tarhasta asti. Emme me olleet mitään ystäviä, mutta hän oli yksi niistä harvoista joka minulle puhui. Ja jolle minä puhuin. Myönnetään, olin erittäin epäsosiaalinen, ja inhosin ihmisiä. Minä ehkä hiukan pelkäsinkin heitä. Sitä, mikä valta muilla minuun oli. Vihasin sitä. En halunnut olla riippuvainen kestään, halusin olla vahva. Halusin pärjätä yksin. En halunnut joutua hylätyksi. Ironista kyllä, pelkäsin yksin jäämistä. Sitä, että kaikki hylkäisivät minut. Värähdin kylmästä, vaikka lentokentän ilma oli tukahduttava. Kylmyys tuli sisältäni, se kietoutui sydämeni ympärille ja muutti minut taas jääksi. Olin vahva.

"Löytyihän se kadonnut lammas!" Hirvi huokaisi helpottuneena. Mulkaisin häntä vihaisesti. Muut kurkkivat kolhiintuneen bussin pölyisistä ikkunoista uteliaina, luultavasti miettien mihin minä jäin.

"Hop, bussiin siitä. Olemme myöhässä aikataulustamme." Hirvi hoputti.

"Voi hurja, kokonaiset kaksi minuuttia myöhässä. Meidän pitää varmaan lähteä takaisin Suomeen." Luka voivotteli kovaäänisesti. Hymyilin hänelle hiukan ja kipusin bussiin.

"Minne sä jäit?" Elen kysyi ja mumisin vastaukseksi jotain epämääräistä. Luka ilmestyi taakseni ja väistyin hänen edestään.

"Missä toi oli?" Ama kuiskasi Lukalle.

"Se kävi vessassa." poika valehteli puolestani. Katsoin häntä kulmat rypyssä. Miksi hän vaivautui?

"Jottei tällaista katoamistemppua enää tapahdu, minä määrään teille parit, jonka kanssa liikutte kaikkialla. Ilman omaa paria ei saa lähteä minnekään, ja minulla pitää olla tieto missä liikutte." Hirvi paasasi bussin räminän yli. Olimme jo jättäneet Teheranin tukkoisen liikenteen taaksemme, ja bussin rapistunut nokka osoitti kohti Damavand- vuorta. Pidin pääni alhaalla ja selailin matkaesitettä, minkä Hirvi oli jakanut.

"Damavand on niin sanotusti persialaisen mytologian Olympos. Tarun mukaan Azi Dahaka, kolmipäinen lohikäärme, on kahlittu Damavandiin maailmanloppuun asti."

"Elea ja Melia." Hirven ääni herätti minut todellisuuteen.

"Mitä?" kysyn.

"Sinä ja Elea olette pari. Luka ja Neo, te olette toinen pari, Amadea ja Leonida kolmas, Ruben ja Nikos, sekä Elen ja Aada. Onko kysyttävää?" Hirvi ei selvästikään jaksanut kuulla vasta väitteitä, eikä niitä muiden osalta tullut. Kaikki muut olivat tyytyväisiä, paitsi minä ja Elea. Hän vilkaisi minua otsa rypyssä ja katsoin häntä takaisin vihaisena.

"Sulle mä en ainakaan ala tilittää menemisiäni." sähähdin raivoissani. Elea kohotti tyynesti kulmiaan.

"Mikä sun ongelma on? Mä en ole tehnyt sulle mitään. Enkä todellakaan ole hinkunut sun pariksi, sen voit uskoa." Elea sanoi takaisin. En vastannut mitään, vaan laitoin kuulokkeet korvilleni. Elea sanoi vielä jotain, mutta en kuunnellut.