Damavandin varjo

Luku 20

Elea

Hakim sai Melian kiskaistua lähelleni. Hän oli turvassa. Huokaisin helpotuksesta ja irroitin otteeni Hakimista. Käsivarsiani poltteli, mutta siirryin silti auttamaan Meliaa ylös. Samassa kuulin sortuvan maan kammottavan äänen, kun Hakimin alla ollut kaistale petti. Sydämeni meinasi pompata kurkkuuni.

"Ei!" kiljaisin ja yritin tarttua Melian kanssa Hakimista kiinni. Ihan mistä vain. Hänen paidastaan, käsistään tai vaikka hiuksistaan. Mutta käteni kauhoivat ilmaa. Korvissani kohisi ja kuulin vain Melian kiljunnan ja Hakimin korvia raastavan karjunnan, joka päättyi tömähdykseen.

"Voi ei, voi ei, voi ei", en vilkaissutkaan alas reunalta vaan peruutin takanamme olevaan seinämään kiinni ja valuin sitä pitkin alas. Painoin kädet korvilleni ja huusin. Huusin ja kiljuin niin kovaa kuin ikinä vain pystyin ja puristin silmäni tiukasti kiinni. Kyyneleet valuivat poskillani ja kastelivat paitaani. En kuullut muuta kuin oman sydämeni tykytyksen ja huutoni. Hän ei voinut olla pois. Ei Hakim voinut kuolla! Raotin silmiäni ja vilkaisin Meliaan. En nähnyt sumeiden kyyneleiden läpi muuta kuin maassa makaavan mytyn. Itku ravisutti kehoani ja raivo kuohahti sisälläni. Mitä minä olin mennyt tekemään? Minä olin päästänyt Hakimista irti.

"Anna anteeksi Hakim", kuiskasin ja purskahdin uudelleen itkuun. Hautasin naamani käsiini ja annoin kyyneleiden tulla.

"Minä lupaan sinulle Elea, että minä pidän teidät turvassa tämän retken ajan, vaikka henkeni menettäisin", Hakimin ääni kaikui päässäni. Hän oli pitänyt lupauksensa. Yritin palauttaa mieleeni hänen lämpimän halauksensa ja lempeän hymynsä, mutta muistoni olivat sumeat. Hän tosiaan oli menettänyt henkensä. Enkä ollut ehtinyt kiittää häntä kunnolla tästä kaikesta. Olin vain kertonut hänen olleen hyvä ystävä.

"Elea?" joku lausui nimeni hieman persiaksi ja englanniksi murtaen. Lämmin käsi laskeutui olkapäälleni ja nostin katseeni ylös nyyhkyttäen. Edessäni seisoi kaksi virkapukuista miestä. Toinen heistä oli nuori ja tummatukkainen, kun taas toisessa miehessä näkyi vanhuuden merkkejä, kuten harmaantuneet hiukset. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että kolme helikopteria oli laskeutunut hieman kauemmaksi meistä, tasaiselle maalle. Meliaa siirrettiin paareille, joissa hänet kuljetettiin varovasti pois kielekkeeltä. Leukani vapisi, kun aukaisin suuni.

"Missä Hakim..."aloitin. "Onko hän..."

"Hän ei valitettavasti selvinnyt", vanhempi miehistä sanoi englanniksi. Tuijotin häntä hetken näkemättä mitään, kunnes aloin taas huutamaan hysteerisenä.

"Ei, ei, ei!" hoin ja kiljuin. Nuorempi miehistä vieressäni tarttui päättäväisesti käsistäni ja nosti minut puoliksi syliinsä. Yritin potkia ja hakata häntä. Huusin ja karjuin. Käskin heidän tehdä jotain Hakimin hyväksi.

"Menkää auttamaan häntä", itkin nuoremman miehen sylissä, kun minua kehotettiin siirtymään yhteen helikoptereista.

"Elea rauhoituppas nyt", Hirvi ryntäsi minua vastaan helikopterista ja kaappasi minut halaukseen. Hän näytti järkyttyneeltä, mutta yritti esittää kovin urheaa. Lopulta minut saatiin puoliksi väkisin repimällä kulkuneuvoon, joka veisi minut turvaan. Samassa helikopterissa minun kanssani oli Ama, Leonida, Luka ja Hirvi. Melian kopteri oli lähtenyt jo aiemmin ja loput ryhmästämme olivat kolmannessa kopterissa.

Istuuduin paikalleni hillittömästi itkien. Muut samassa koneessa olijat katsoivat minua pelokkaina kyyneleet silmissään. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Olet shokissa, sanoin itselleni. Istu aivan rauhassa, äläkä panikoi. Suljin korvani ja kaikki ajatukseni Hakimista, jyrkänteestä ja kaikesta muusta mahdollisesta taivaan ja maan väliltä. Minä vain istuin, pidin silmiäni kiinni ja hengittelin. Olisimme kohta perillä ja voisin herätä tästä painajaisesta.

// Anteeks kauheesti ku tässä on nyt kestänyt.. Julkaisin tän luvun jo muutama päivä sitten koneella mutta ei näköjää wörkkiny joten nyt vasta sain tän tänne.. Kiitos kärsivällisyydestä ihanat!♥