Damavandin varjo

Luku 13

Melia

Rubenin ja Nikosin suunnitelman mukaan pakkasimme tavaramme kuten muutkin. Lähdimme matkaan vaitonaisina ja me hidastelimme, jättäytyen taakse. Minua hermostutti. Jos tämä nyt epäonnistuisi, meitä vahdittaisiin ja pako olisi mahdoton. Tämän täytyi onnistua. Hakim porhalsi iloisesti eteenpäin pahaa aavistamatta, ja oloni helpottui. Elea ei ollut kertonut mitään.

"Tässä kohtaa meidän täytyy kiertää aivan jyrkänteen ohi, järinä on saanut kivenlohkareet kasaantumaan tielle!" Hakim huusi, "Ohitamme jyrkänteen yksitellen, minä menen ensin ja autan tarvittaessa." Loistavaa. Vilkaisin taakseni ja Ruben nyökkäsi lyhyesti. Meidän tilaisuutemme oli tullut. Yksitellen ryhmäläiset alkoivat luikerrella varovaisesti suuren kiviröykkiön ohi. Maakaistale ennen pudotusta oli ohut ja se voisi pettää helposti jalkojen alta. Kukaan ei päästänyt ääntäkään. Kun tuli Elean vuoro, hän vilkaisi minua syyttävästi. Kohotin kulmiani. Minä halusin vielä elää, mitä pahaa siinä on?

"Juoskaa!" murahdin ja jalkani kiisivät jyrkällä ja terävällä polulla. En jäänyt odottamaan Nikosia ja Rubenia, heidän tehtävänsä oli pysyä perässä. Sydämeni laukkasi rinnassani yhä vain nopeammin. Jalkani iskeytyivät teräviin kiviin, mutta kipu oli toissijaista. Kuulin Rubenin raskaan hengityksen takanani. Ohitimme majatalon juosten mielipuolten lailla. Askeleet lensivät, alamäkeen oli helppo juosta. Tunsin sisälläni villiä riemua, olin vapaa...

"Odottakaa!" Nikos hinkui ja köhi. Pysähdyin kuin seinään ja käännähdin kärsimättömänä ympäri. Mitä nyt taas?

"En jaksa juosta." poika läähätti. Hänen silmälasinsa olivat vinksahtaneet ja hänen kasvonsa hohtivat kirkkaammin kuin liikennevalon punainen merkki.

"No nyt on pakko! Ne saa meidät kiinni. Mä en ainakaan halua palata takaisin!" ärähdin vihaisena. Ruben katsoi ystäväänsä vaitonaisena.

"Sä voit jatkaa yksin." hän sanoi lopulta ja tuki horjuvaa Nikosia. Katsoin heitä hämmästyneenä. Mitä tämä nyt oli? Miksei Ruben pelastanut itseään, vaan jäi auttamaan Nikosia? He jäisivät kiinni. Outo kunnioitus Rubenin elettä kohtaan nousi sisälläni.

"Miksi?" kysyin hämilläni.

"Niin ystävät tekevät. Tukevat toisiaan." Ruben sanoi kuin se olisi itsestään selvyys. Ehkä se olikin, minulla ei ikinä ollut ollut ystäviä. Minä olin vahva, ajattelin, minä en tarvitse tukea. Vaitonaisina matkamme jatkui, Nikos Rubeniin nojaten. Minä nyt vastoin kuljin heidän perässään miettivänä. Olisiko minulla joskus joku, joka pysähtyisi auttamaan, kun omat voimani uupuisivat? Kulkisi vierellä, antamassa tukea? Voisinko ikinä luottaa toiseen ihmiseen niin, että voisin tehdä hänelle samalla tavalla kuin Ruben? Vanha tuttuni, yksinäisyys valtasi minut jälleen. Olin aina ajatellut itseäni parempana ihmisenä kuin Ruben ja Nikos. Olinko? Ja millä perusteella? Ei minulla ollut oikeutta tuomita toisia heidän kiinnostuksen kohteidensa takia. Nikos ja Ruben olivat nörttejä, mutta entä sitten? Mitä pahaa siinä on? Oliko ihmisellä todellakin oikeus arvostella toisten tapaa olla iloinen, jos se ei aiheuttanut muille vahinkoa? Jos Nikos ja Ruben pitivät pelaamisesta, mikä minä olin heitä moittimaan? Itse asiassa he olivat paljon rikkaampia ihmisiä kuin minä. Heillä oli toisensa, minä olin yksin. Häpesin ennakkoluulojani. Miksi ihmisellä oli taipumus määritellä ihmisiä pienten osien perusteella, kun hän ei nähnyt kokonaisuutta? Tajusin, että ihminen oli kuin palapeli. Muilla oli sinusta vain pari palaa ja he yrittivät rakentaa niistä koko pelin, täyttäen tyhjyyttä omilla luuloillaan, ja lopulta kuva oli täysin erilainen.

Keskipäivän tienoilla tummat pilvet kasaantuivat jälleen taivaalle ja tuuli yltyi. Nälkä raivosi vatsassani.

"Onko meillä syötävää?" kysyin tuulen huudon yli.

"Ei. Ei kun odota!" Nikos sanoi ja kaivoi taskustaan litistyneen suklaapatukan.

"Ei kiitos." värähdin inhosta ja tyrkkäsin tarjoavan käden pois.

"Meidän olisi ehkä pitänyt miettiä sitä ruokapuolta..." Ruben mumisi. Hänen levottomat silmänsä pälyilivät sinne tänne.

"Niinpä, ehkä olisi." tokaisin ärtyneenä. Pysähdyimme neuvottomina. Polku oli muuttunut lähes erottumattomaksi, ja taivas pimeni hetki hetkeltä. Lähistöllä ei ollut minkäänlaista suojaa.

"Kävellään eteenpäin, ehkä me löydämme sen luolan, missä olimme sateensuojassa." Ruben ehdotti, ja pakotin itseni liikkeelle. Hyytävän kylmä puhuri iskeytyi luihin ja ytimiin, saaden minut palelemaan kovemmin kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä maa alkoi taas järähdellä, voimakkaammin kuin edellisellä kerralla. Jäykistyin kauhusta. Niko vinkaisi ja takertui Rubenin käsivarteen.

"Mitä me nyt tehdään? Mitä me nyt tehdään?" hän toisteli hysteerisesti.

"Jos tämä nyt purkautuu..." Ruben aloitti, mutta jäätävä ryminä keskeytti hänen puheensa. Rinnettä alas vyöryi järkyttävän kokoisia kivenjärkäleitä suoraan meitä kohti. Salaman nopeasti kiskaisin Rubenin ja Nikosin turvaan juuri ennen kuin lohkare törmäisi heihin. Tunsin iskun vasemmassa jalassani ja lyyhistyin maahan. Tuska kävi aaltoina yli pääni, se säteili joka puolella voimistuen koko ajan.

"Melia!" Nikos kiljui. Olin sokea kivusta, näin vain mustaa. Suustani pääsi järkyttävä huuto, enkä ollut tunnistaa sitä omakseni. Kädet tarttuivat olkavarsiini ja alkoivat raahata minua, ja sai tuskan huippuunsa.

"Päästäkää irti!" kirkaisin sekaisin kivusta, yritin pyristellä irti, mutta minua kiskottiin päättäväisesti eteenpäin. Ajatukseni hämärtyivät, liikkeeni hidastuivat. Pimeys...