Damavandin varjo

Luku 14

Elea

Vilkaisin viimeisen kerran Meliaa ja poikia hänen takanaan. Tiesin, että tässä olisi heidän tilaisuutensa. Muut eivät nähneet kiviröykkiön toiselta puolelta ja kun minä olisin matkalla sinne, heillä olisi hyvin aikaa lähteä juoksemaan. Melia mulkaisi minua vielä kerran syyttävällä katseella, kun lähdin kävelemään jyrkänteen vierestä. Tilaa oli ainakin metrin verran, mutta Hakimin mukaan yksin oli turvallisinta mennä. Pidin tiukasti vasemman kylkeni kiinni kiviröykkiössä ja kävelin ripeästi eteenpäin. Pian olinkin jo toisella puolella.

"Hyvin meni", Hakim sanoi hymyillen. Väläytin nopean hymyn takaisin, mutta käännyin sitten nopeasti katsomaan taakseni. Huomaamattani aloin pidättämään hengitystäni ja toivoin mielessäni kovemmin kuin koskaan aiemmin, että Melia ilmestyisi kivien takaa raivostuttavan pistävän ilmeensä kanssa. Toiveeni ei kuitenkaan toteutunut. Kasvojani kuumotti ja tunsin pelon pyyhkäisevän lävitseni.

"Mikä niillä kestää?" Ama kysyi.

"Odottakaa tässä, kun minä käyn katsomassa", Hakim sanoi ja lähti kävelemään takaisinpäin. Tunsin omantunnon piston, kun näin muiden huolettomat ilmeet heidän jutellessa toistensa kanssa. Levoton olo valtasi minut, enkä voinut olla paikoillani. Vain minä tiesin mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Ja vain minä olisin voinut estää sen. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Potkiskelin hermostuneena kiviä maassa. Damavand ei ollut antanut pienintäkään merkkiä uudestä järistyksestä. Olikohan Melia kuullut sittenkin väärin sen, mitä Azar ja Hami olivat sanoneet tulivuoren purkautumisesta?

"He eivät ole tuolla!" Hakimin huuto kuului samassa, kun hän ryntäsi takaisin meidän luoksemme.

"Mitä!" Hirvi rääkäisi ja loikkasi pystyyn niin, että hänen silmälasinsa olivat vähällä tippua.

"He ovat menneet johonkin", Hakimin äänestä kuului paniikki. Ruskeat hiukset olivat sotkussa ja tummat silmät olivat täynnä huolta. Sillä sekunnilla olin vähällä paljastaa kadonneen kolmikon pakosuunnitelmat, mutta tajusin, että nyt se olisi jo liian myöhäistä. Kertomalla tietoni minä vain saattaisin itseni kaikkien vihan kohteeksi, eikä se olisi järkevää juuri nyt, kun meidän täytyisi keskittyä heidän etsimiseen. Yleinen paniikki alkoi levitä joukkoomme, joten päätin auttaa Hakimia selviämään tilanteesta. Se olisi vähintä, mitä voisin tehdä.

"No niin!" huudahdin ja sain kaikki hiljenemään. Tunsin kaikkien katseet itsessäni ja minun teki mieli paeta tukalaa oloani juoksemalla niin kauas kuin voisin. Mutta en voisi tehdä sitä. En itseni, Hakimin tai Melian vuoksi. Nikosista ja Rubenista puhumattakaan.

"Meidän olisi ehkä järkevintä palata takaisin majatalolle Hakimin isän ja äidin luo", aloitin. "Melia ja pojathan on saattanut jostain syystä palata sinne. Ja jos ne ei oo sielä, me voidaan soittaa jollekkin sinne Polouriin ja pyytää apua etsimiseen."

Kaikki olivat ihan hiljaa, kun olin saanut suunnitelmani selostettua.

"Okei. Tehdään näin", Hakim sanoi lopulta.

"Mutta miks ne edes lähti mihinkään?" Ama kysyi ihmeissään ja muut tytöt nyökyttelivät päitään hänen vierellään.

"Niin, miks ne tekis niin?" Luka ja Neokin pohtivat. Tunsin punan nousevan korviini saakka, mutta pidin suuni tiukasti kiinni.

"Ehkä heillä unohtui jotakin äidin ja isän luokse", Hakim sanoi ja vilkaisin häntä kiitollisena siten, että edes hän ei huomannut.

"Olisivat he voineet jotain sanoa", Hirvi tuhahti ja huudahti sitten. "Oli miten oli! Lähdetään takaisin päin!"

Yksitellen kävelimme jälleen kiviröykkiön ohi. Tällä kertaa kaikki yrittivät pitää kiirettä ja pääsimmekin melko nopeasti toiselle puolelle.

"Hyvä, kaikki ovat - ", maan värähtely keskeytti Hakimin puheen.

"Mitä tapahtuu!" Leonida kiljaisi hysteerisesti ja sai muutkin tytöt kiljumaan. Omituinen ääni sai katseeni nousemaan ylös. Se kuulosti aivan siltä, kuin sonnilauma olisi rynnännyt meitä kohti. Silmäni laajenivat, kun näin mitä vuoren rinteellä tapahtui.

"Hakim!" vinkaisin ja viittoilin rinnettä. Poika vilkaisi samaan suuntaan kuin minä kauhuissani osoitin.

"Kaikki maahan!" kuului kova karjaisu oppaamme suusta. "Painautukaa kiviröykkiötä kohti!"

Joka ikinen meistä heittäytyi makuulteen aivan ison kivikasan kylkeen. Sydämeni sykki niin kovaa, että uskoin räjähtäväni kohta. Isoja kivilohkareita, jotka vierivät meitä kohti, oli ainakin kolmisenkymmentä. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja yritin työntää pelkoa pois luotani. "Kivet suojaavat meitä", kuiskasin itselleni. "Se on kohta ohi."

Ensimmäisessä asiassa olin oikeassa. Kivet suojasivat meitä. Mutta toisessa olin väärässä, koska silloin se vasta alkoi. Monet lohkareet kerrallaan iskeytyivät kivikasan kylkeen. Tunsin kylmien kivien värähtelevän allani. Yritin tehdä itseni niin pieneksi kuin pystyin rutistamalla polveni rintakehääni vastaan. Kuulin muiden hysteeriset huudot ja kiljahdukset, mutta en itse pystynyt päästämään äännähdystäkään. Pelkäsin aivan liikaa.

Juuri kun olin aivan varma, että kivivyöry ei loppuisi ikinä, ympärillämme hiljeni. Varovasti nostin pääni ylös käsieni alta ja vilkuilin joukkomme muita jäseniä. Kaikki näyttivät olevan jonkinlaisessa shokissa. Suurin osa vain istui paikallaan ja tuijotteli maata, mutta muutama reagoi tapahtuneeseen voimakkaammin. Leonida nyyhkytti Aman kyljessä ja Neo ja Aada olivat takertuneet toisiinsa kiinni kyyneleet silmissä. En ollut ikinä nähnyt kaksosten näyttävän muille kiintymystään toisiaan kohtaan.

"Ovatko kaikki kunnossa?" Hakimin ääni värisi kun hän nousi ylös muita tutkaillen. "Lähdetään nyt nopeasti liikkeelle. Jos alkaa uusi vyöry, pääsemme taloon turvaan."

Sanaakaan sanomatta joukkomme kasasi itsensä kokoon, minä muiden mukana. Oloni oli tyhjä. En ollut ikinä käynyt yhtä lähellä kuolemaa, kuin hetki sitten. Olisi tarvittu vain hiukan isompi lohkare ja kiviröykkiö olisi murtunut niskaamme.

Hiljasina laahustimme vuoren rinnettä alaspäin kaikkien pohtiessa omalla tahollaan tapahtuneita. Huomasin jalkojeni tärisevän, mutta yritin olla välittämättä niistä. Kyllä minä nyt jaksaisin majatalolle asti kävellä. Yhtäkkinen kiljahdus ja tömähdys jonossa kieli, että jonkun jalat eivät olleet jaksaneet.

"Elen pyörtyi!" Aada huudahti ja kaikki pysähtyivät välittömästi. Hakim ryntäsi maahan lyhistyneen tytön luokse ja yritti kevyesti ravistella ja saada hänet virkoamaan. Minä en edes jaksanut kauhistua asiasta, sillä minunkin oloni oli sellainen, että olisin voinut kaatua maahan vaikka heti. Elenin silmät raottuivat vähän ja hän näytti olevan palaamassa tajuihinsa aika nopeasti. Seurasin sivusta, kuinka Hakim auttoi Elenin ylös, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja alkoi jälleen edetä tytön puoliksi kävellessä ja puoliksi roikkuessa Hakimin sylissä. Tunsin mustasukkaisuuden piston, kun näin jonkun muunkin päässeen Hakimin huomion kohteeksi, mutta työnsin sen nopeasti pois. Elenin parhaaksihan tuo vain oli.

Kun me hetken kävelyn jälkeen pääsimme viimeiseen mutkaan, en ollut tunnistaa paikkaa, koska maasto oli muokkautunut kivivyöryn jäljiltä huomattavasti. Täälläpäin vyöry oli ollut selkeästi rajumpi ja kivet isompia. Huomasin sijaintimme vasta, kun kuulin Hakimin karjaisevan jotakin persiaksi. Poika oli jo ehtinyt mutkan taakse Elenin kanssa, Luka ja Neo perässään, ja tuijotti nyt järkyttyneenä eteensä. Salamannopeasti poika tyrkkäsi Elenin Lukan päälle ja ryntäsi juoksuun huutaen samalla jotakin. Minäkin aloin juoksemaan, jotta näkisin mitä oli tapahtunut. Aada, Ama ja Leonidakin lähtivät perääni, mutta minä olin huomattavasti nopeampi. Pienesti hengästyneenä pysähdyin paikoilleen jääneiden Neon, Lukan ja Elenin viereen. Kun huomasin minkälainen näkymä edessämme avautui, olin saada sydänkohtauksen. Valtavat lohkareet olivat tuhonneet kokonaan majatalon yhden seinämän. Lasit olivat tuhoutuneet sirpaleiksi joka puolelle, seinä oli palasina ja katto oli valahtanut alas seinän puolelta. Olin tunnistavinani seinän makuuhuoneiden puoleiseksi. Minun tuijottaessa taloa sydän tykyttäen, loputkin seurueestamme saapuivat paikalle Hirvi viimeisenä henkihieverissä pihisten.

"Voi ei!" Leonida henkäisi, kun oli päässyt vierelleni. Muutkin kauhistelivat tilannetta. Hirvi oli vähällä tukehtua hengitykseensä, kun näki majatalon kohtalon.

"Missä Azar ja Hami on?" Ama puolestaan kysyi ja sai kaikki hiljaisiksi.