Damavandin varjo

Luku 19

Melia

Heräsin viimein houreistani. En tiennyt kuinka monta päivää minulta oli jäänyt ohi, eikä pahemmin kiinnostanut. Päässäni jyskytti hirveällä tavalla, eikä jalka ollut mennyt parempaan suuntaan. Päinvastoin, se oli turvonnut entisestään, en edes uskaltanut vilkaista Rubenin tekemän siteen alle. Ruben ja Nikos olivat helpottuneita takaisin paluustani. Keskipäivän aurinko poltti ihoani ja minua oksetti. En ollut saanut ruokaa enkä vettä ja näkökenttäni väreili vieläkin.

"Ehkä ne löytää meidät kohta." Nikos sanoi toiveikkaasti. Kohautin olkapäitäni ja kipu sävähti läpi kehon. Minä olisin vainaja ennen kuin he tulisivat.

   Ruben vaihtoi siteen, ja minä pidin silmät tiukasti kiinni.

"Miltä se näyttää?" kysyin hampaat irvessä. Raotin silmiäni hiukan ja näin Rubenin järkyttyneen ilmeen. Hän oli valahtanut kalpeaksi.

"Mitä nyt?" kysyin rypistäen otsaani. Ruben mumisi vaivaantuneena:

"Ehkä parempi etten sano. Toivottavasti meidät löydetään kohta." Minua kuvotti. Jos jalka oli mädäntynyt? Jos vatsassani olisi ollut jotain, se olisi viimeistään nyt noussut ylös. Ehkä jalkani jouduttaisiin amputoimaan...

   "Shh! Turpa kiinni, kuunnelkaa!" Ruben sihahti. Olin tiuskaisemassa hänelle jotain, mutta sitten kuulin sen. Askelia. Vaimeaa puhetta. Ennen kuin tajusin itsekään, rupesin kiljumaan ja yritin nousta:

"ME OLLAAN TÄÄLLÄ! APUA!". Kipu iski taas voimakkaana ja horjahdin taaksepäin, suoraan kohti jyrkänteen reunaa. Älähdin kivusta ja jalkani luiskahtivat reunan yli. Ruben ja Nikos tarrasivat käsiini, mutta ravinnonpuutteen ja auringon heikentäminä he eivät saaneet minua kiskottua ylös. Kieleke, millä olimme, oli myös liian kapea.

"Älä irrota, Melia, ne on tulossa!" Ruben kannusti huohottaen. Askelten töminä voimistui.

"Melia? Nikos? Ruben?" huhuilu täytti korvani.

"Me ollaan täällä, tulkaa äkkiä, Melia tippuu!" Nikos kiljui. Silmäni sumentuivat kivusta, jalkani hiertyi kallion rosoista kylkeä vasten. Sitten näin Hakimin. Hän juoksi pelottomasti meitä kohti tummat silmät leiskuen helpotuksesta. Pieni hymy kohosi kuin itsestään huulilleni.

"Mikä Melialla on?"  Hakim huohotti kun saapui Nikosin ja Rubenin luo. Poika tarrasi ranteistani.

"Se katkas jalkansa kivivyöryssä." Ruben ähisi. Hirvi rynnisti paikalle.

"Voi että! Voi voi, ikävästi on käynyt, voi että! Voi ei, ei voi olla, voi että!" hän voivotteli.

"Jos sinä viet pojat muiden luokse, minä saan nostaa Melian." Hakim sanoi ja Hirvi teki työtä käskettyä. Hakim tarttui rivakasti molempiin käsiini ja pojat irrottivat otteensa. Hakimin jalat luistivat petollisella maalla, ja hän korjasi asentoa. Elea juoksi luoksemme.

"Elea, mene takaisin ryhmään." Hakim käski, mutta Elea ei totellut.

"Minä tulin auttamaan sinua." hän sanoi päättäväisesti.

"Oonko mä vai niin läski, ettei Hakim saa mua yksin nostettua?" kysyin pilkallisesti ja Elea punastui.

"No et tietenkään, en mä sitä tarkottanut." hän sanoi. Hakim ei tajunnut suomenkielisestä keskustelustamme mitään, ja hän alkoi kiskomaan minua ylös. Karjaisin kivusta ja Hakim pelästyi, hänen otteensa hellitti hiukan ja olin syöksymäisilläni rotkoon. Elea tarrasi Hakimista kiinni ja he alkoivat kiskoa minua ylös. Minua raivostutti voimattomuuteni, yritin kiivetä yhdellä jalalla seinämää pitkin, muttei se onnistunut. Vilkaisin vasta nyt alas ja meinasin pyörtyä. Pelko ravisteli sisimpääni. Minä tipun, ajattelin kauhuissani. Sydämeni hakkasi kovempaa kuin koskaan ennen, kauhu pyörteili jäsenissäni. En halunnut kuolla. Elea ja Hakim saivat minut vedettyä jo vyötäröön asti, ja sitten loppuosa olikin silkkaa tuskaa. Jalkani raastautui teräviin kiviin ja karjuin ääneen.

"Ei enää paljoa, kestä!" Hakim kannusti ja hän ja Elea kiskoivat minua turvaan niin varovaisesti kuin suinkin. Hakimin kasvot olivat vääntyneet keskittyneeseen irveeseen, hänen lihaksensa värisivät ponnistuksesta. Elea yritti varmistaa Hakimin pidon, ettei hän tippuisi mukanani, sillä kieleke oli ahdas, ja Hakimin asento oli hankala. Olin jo melkein turvassa, Hakim riuhtaisi minut voimalla yli reunan niin, että törmäsin seinämään Elean viereen. Elea irrotti otteensa Hakimista nostaakseen minut pystyyn, mutta siinä samassa heikko reuna sortui Hakimin painon alla. Minä ja Elea kirkaisimme ja yritimme tarttua Hakimin käteen, mutta se oli liian myöhäistä. Kuulin vain kuoleman kohtaavan karjunnan, ennen järkyttävän lopullista tömähdystä. Hakim oli poissa. Kiljuin kauhusta, kivusta ja järkytyksestä. En tajunnut mitä tapahtui. Käännyin vauhkona ympäriinsä, yrittäen löytää jotain, joka sanoisi Hakimin olevan elävien kirjoissa. Helikopterin propellien ääni halkoi ilmaa. Maailma pimeni jälleen.

//Nonii eli nyt sitte kommenttii ja votee vikoistaki luvuista! Vielä jaksaa loppuun asti😉. Vähä on hiipunu innostus teistä joten koitan sitä nyt tässä herätellä. Ja onko kellää ideoita mistä voisin kirjottaa seuraavaa juttua? Mulla on kauhee kirjotusinto ja haluisin päästä julkasee tänne jotakin kivsua tarinaa😇 Että ehdotuksia vaa tänne!

Anette