Damavandin varjo

Luku 7

Melia

Olimme kävelleet vasta puoli tuntia, kun Leonida aloitti valituksen.

"Nää kengät on ihan surkeet, mulla on varmasti tuhat rakkoo kantapäissä!" hän kimitti.

"Turpa tukkoon ja kävele." Luka murahti.
Hänellä oli täysi työ pysyä Hakimin harppausten tahdissa, sillä hän halusi todistaa olevansa yhtä erinomainen. Neo taas joutui pitämään kiirettä pysyäkseen Lukan rinnalla, sillä Hirvi oli uhkaillut meitä kaiken maailman kamaluuksilla, jos jäisimme paristamme kauas. Niinpä minä ja Eleakin marssimme vierekkäin.
Mietin eilisiltaisia tapahtumia, ja minua hävetti itkemiseni. Kaiken lisäksi Elea oli laittanut sänkyni valmiiksi, ja minua inhotti olla kiitollisuuden velassa. Siitä syystä pakkasinkin hänen tavaransa. Muutenkin olin miettinyt suhtautumistani Eleaan. Ehkä minä olin hänelle liian ilkeä? Mutta en voinut sille mitään. Hän oli ärsyttävä ja ihan eri maailmasta kuin minä.

"Vesitauko!" Hakim huudahti ja rojahdimme siinä silmänräpäyksessä maahan. Jalkojani särki jo nyt. Kaivoin vesipulloni rinkasta ja annoin viileän veden virrata kurkkuuni. Maa allani oli kova ja kylmä, ilma oli selvästi viilentynyt. Damavand oli aika loiva vuori, mutta tie jota kuljimme, oli kivikkoinen ja kapeni koko ajan. Maasto oli hyvin rosoista, terävät kivenjärkäleet reunustivat tietä tummina ja uhkaavina. Siellä täällä kasvoi tuppo heinikkoa, mutta siihen kasvillisuus jäikin. Aurinko porotti niskaan, mutta ilma ei siltikään ollut tuskaisen kuumaa tai tunkkaista. Pienintäkään pilveä ei taivaalla näkynyt.

"Täällä sää vaihtelee paljon. Kohta voi olla myrsky, kohta aurinko paistaa." Hakim seurasi katsettani. Nyökkäsin nopeasti.

"Entä jos tulee myrsky?" Elen kysyi huolissaan.

"Ei hätää, Hakim löytää suojan." Hakim sanoi rauhoittavasti hymyillen. Neon ja Lukan ilmeet synkkenivät.

"Niin, kyllä Hakim hoitaa." Luka murahti pilkallisesti. Hakim ei kuullut tai ollut kuulevinaan. Hirvi puuskutti kivellä ja puristi vesipulloaan kuin hengenhädässä. Elen harjasi poninhäntäänsä, Aada yritti epätoivoisesti saada kännykkänsä päälle, Leonida valitti Amalle kipeistä ja jaloistaan ja Ama esitti kuuntelevansa. Ruben ja Nikos istuivat vähän matkan päässä mumisten keskenään. Elea katseli vaivihkaa Hakimia, ja Hakim hymyili takaisin. Yritin olla välittämättä.

"Koska täällä saa ruokaa?" Aada kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.

"Sitten kun on sen aika." Hirvi puhisi, yrittäen tasata hengitystään.

"Mä ainakin kuolen nälkään." Elen marisi.

"No hyi, me saadaan vaan jotain tölkkiruokaa."Ama nyrpisteli.

"On tytöillä taas vaikeeta." Neo pyöritti silmiään.

"Niimpä, mitäs lähditte mukaan jos ette kestä. Ihme nössöt." Luka ilkkui ja kohensi ryhtiään.

"Lopettakaa jo." Elea sanoi ja riidan alku tyrehtyi saman tien.

"Jatketaanko?" Hakim kysyi ja pojat olivat heti valmiit.

"Ei vielä!" Leonida vinkui, "Mun jalat on iha kuollu!"

"Leonida voikin sitten jäädä tähän. Nähdään tulomatkalla." Hirvi sanoi ja Leonida nousi vastentahtoisesti.

"Ihme valitusta jatkuvasti." Elea sanoi hiljaa ja nyökkäsin. Kerrankin olimme samaa mieltä.

Polku oli kavennut lähes olemattomiin, ja kivet repivät sääriämme terävillä hampaillaan. Hakimin sanojen mukaisesti taivaalle oli yhtäkkiä ilmestynyt pilviarmeija, joka hautasi parhaillaan taivasta katseiltamme. Aurinko yritti taistella pilviä vastaan, mutta lopulta harmaa usva kukisti sen kirkkauden taakseen.

"Kohta tulee myrsky!" Hakim varoitti.

"Hyvä huomio." Neo ärisi. Olimme väsyneitä, ja nälkä riehui vatsoissamme. Tuuli yltyi ja repi tummia hiuksiani. En ollut tajunnut ottaa hiuslenkkejä mukaan, enkä saanut niitä kiinni. Minulla oli kylmä ja muut harppoivat kamalaa vauhtia pitkillä koivillaan. Sinnittelin tahdissa hammasta purren. Periksi en antaisi, se nyt oli ihan varma.

Seisoimme hytisten tiiviinä pikkuryhmänä, Hakimin etsiessä tuulensuojaa. Kohta poika palasikin etsintäreissultaan ja lähti luotsaamaan meitä kohti pikkuruista luolaa.

"No tänne ei ainakaan sada." Hirvi sanoi tyytyväisenä. Pujahdimme sisään kapeasta sisäänkäynnistä ja pääsimme vuoren sisälle. Luola oli pieni ja ahdas, mutta se oli suojassa sateelta ja tuulelta, joten istahdin seinää vasten kiitollisena. Hakim taikoi jostakin puita ja sytytti ne taitavasti. Tuli tarttui ahneesti rutikuivaan puuhun ja lämpö levisi luolaan. Kuuntelimme tulen huminan yli käyvää tuulen ulvontaa. Kaikki olivat kerrankin hiljaa ja nautin siitä suuresti. Suljin silmäni.

"Täällä olisi tätä ruokaa." Hirvi rikkoi rauhan ja hiljaisuuden, kaikki ryntäsivät hakemaan suuhun pantavaa.

"Hyi en varmana syö mitään tällästä!"
"Kato, mitä tääkin on?"
"Ruokaa!"
Huudot täyttivät luolan. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, minulla ei ollut nälkä.

"Otatko sä jotain?" Elea kysyi minulta varuillaan. Olin kivahtamaisillani hänelle jotain, mutta muutinkin mieleni. Pudistin päätäni. Ilokseni Elea ei vastannut mitään vaan jätti minut rauhaan.