Damavandin varjo

Luku 22

Elea

Puoli vuotta Hakimin kuolemasta, ja oloni on alkanut pikkuhiljaa parantua. Ei tietenkään kokonaan, sillä sitä ei tulisi tapahtumaan ikinä. Silti aina vain tuota kohtalokasta päivää ajatellessani, syyllisyys painaa minua kasaan kuin pikkulintu ohutta oljenkortta. Hitaasti, mutta varmasti. Lopulta napsahdan varmaankin poikki.

   Syyllisyyden tunnon lisäksi Hakimia ajatellessani, toista poskeani kuumottaa juuri siitä kohdasta, johon Melia oli minua läpsäissyt. Aivan kuin muistuttaakseen minua. Muistuttaakseen siitä, että joku muukin kantaa samaa taakkaa kuin minä. Muistuttaakseen siitä, että ainakin yksi ihminen uskoo minun tehneen oikein. Ja kuin muistuttaakseen siitä, että joko minä, tai Melia voisimme olla nyt kuolleet, jos en olisi tehnyt niin kuin tein. Ainoastaan viimeinen ajatus saa mieleni rauhoittumaan silloin tällöin. En olisi ikimaailmassa halunnut, että kukaan joutuisi kantamaan samaa taakkaa kuin minä. Se on liian painava taakka kannettavaksi yksin tai edes yhdessä. Enkä missään nimessä tahtonut, että joku uskoo minun tehneen oikein. Se on vale.

   Ensimmäiset viikot Suomeen paluusta, sujuivat kuin sumussa. Vanhempani yrittivät tukea minua siitä saakka, kun laskeuduin ulos lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentokentällä. Ei se auttanut juuri yhtään. Kaikesta asian käsittelystä osaavien aikuisten, kuten kouluterveydenhoitajan sekä -psykologin, kanssa ja huolenpidosta huolimatta, heräilin kuukauden ajan lähes joka yö huutaen Hakimin nimeä tai muuten vain kiljuen. Jokaisessa painajaisessa murenevan soran ääni hukkui veren pysäyttävään huutoon, jota seurannut tömähdys sai palan nousemaan kurkkuun. Vasta kuukauden tai kahden päästä yöt alkoivat sujumaan paremmin, eikä vanhempieni tarvinnut enää vuorotella nukkumisesta huoneeni oven ulkopuolelle laitetulla patjalla.

   Kokeiltuaan kaikkea minun piristämisekseni, vanhempani löysivät lopulta ratkaisun minua auttaakseen. Ratkaisu oli ihminen, joka oli joutunut myöskin näkemään läheisen ihmisen kuoleman. Tämä ihminen oli myös valmis tekemään kaikkensa saadakseen minut kiskottua pois siitä pohjattomasta kuilusta, johon olin pudonnut. Hän oli edesmenneen vaarini vaimo. Rakas isoäitini.

   Mummo kävi lähes päivittäin juttelemassa kanssani. Välillä minä saatoin käydä hänen luonaan. Onneksi isovanhempamme olivat aina asuneet lähellämme, joten matkan pituus ei ollut este. Mummon kanssa me emme jutelleet Hakimista, vaarista emmekä kuolemasta missään muodossa. Me vain rupattelimme. Saatoimme jutella tuntikausia pohtien, mitä mummon puutarhalle voisi tehdä tai miten hänen olohuoneensa voisi sisustaa uudelleen. Mummon kanssa jutellessa auttoi se, että näin miten hyvin hän oli toipunut vaarin kuolemasta. Vaari ja hän olivat kuitenkin tunteneet toisensa yli viisikymmentä vuotta, kun taas minä olin tuntenut Hakimin vain muutaman päivän.

   Koulu oli vaikeuttanut toipumistani ensimmäisillä viikoilla. Kaikki Iranissa mukana olleet oppilaat muistuttivat minua liiaksi tapahtuneesta. Minulle järjestettiin kotiopetusta ja minua tuli opettamaan mies, Jarkko, jota en ollut ikinä nähnyt aiemmin koulussamme. Pikkuhiljaa minut kuitenkin pakotettiin aloittamaan koulussakäynti normaalisti. Kaikkien onneksi se alkoi sujumaan hyvin ja saatoin palata luokkani pariin. Kaikki kuitenkin luokassani varoivat aina visusti sanomasta minulle yhtäkään väärää sanaa. Yhden kerran Hirvi jopa lähetti minut toiseen luokkaan siksi, että maantiedontuntimme aiheena oli Iran. Eipä se ollut minua haitannut, sillä toisessa luokassa minun ei ollut tarvinnut tehdä mitään. Ajatuksissani olin kuitenkin toipunut jo niin paljon, että koko siirto oli vain huvittanut minua.

   "Elea? Kuunteletko sinä?" Hirvi raakkuu luokan edessä ja havahduttaa minut mietteistäni, jonne olin tyypillisesti vajonnut.

"Kyllä vain", vastaan ja hymyilen väkinäisesti opettajalleni, joka kääntyy takaisin liitutaulun pariin.

"Eli tämä matemaattinen yhtälö tarkoittaa sitä, että..." Hirven selostaminen keskeytyy, kun luokan ovi avataan. Koulumme rehtori astuu sisään perässään joku poika. Ilmeisesti se uusi oppilas, josta Hirvi on aiemmin puhunut. Melian pois muuttamisen vuoksi tämä kyseinen poika on pistetty juuri meidän luokallemme. Huokaisen ja lasken pääni piirrelläkseni vihkooni. Minua eivät uudet ihmiset tätä nykyä enää kiinnosta.

Kuulen kuinka Hirvi kertoo luokallemme pojan olevan Eemeli ja selittää sitten jotakin hänelle luokastamme. Tuhahdan. Poika on varmasti kuin suoraan jostakin Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelistä. Eli ärsyttävä kiusankappale. Nimi Eemeli ei jostakin syystä miellytä minua.

"Moi", kuulen jonkun sanovan vierestäni. "Opettaja sanoi, että voin istua tähän sun viereen."

Nostan katseeni ylös ja kohtaan ystävälliset, ruskeat silmät, jotka katsovat suoraan minuun. Tunnen kuinka sydämeni heittää volttia. Pojalla on söpösti laitetut auringon vaalentamat, lyhyet hiukset ja päivettyneet, hieman pisamaiset ja uskomattoman komeat kasvot. Lihaksikas käsi ojentuu eteeni kätelläkseen ja poika esittäytyy.

"Mun nimi on Eemeli. Kuka sä olet?"

Ja yhtäkkiä nimi Eemeli ei kuulostakaan lainkaan tyhmältä.

// Tattadadaa! Nyt ollaan tultu päätökseen. Kiitos kauheesti kaikille, jotkan on jaksanut lukea tätä tarinaa täällä. Edelleenki otan vastaan kommentteja. Niin hyviä kuin pahojakin. Myös votettaa saa. Kiitoksia ihanat siellä ruudun toisella puolella! :*

Anette