Damavandin varjo

Luku 17

Melia

"Meidän täytyy jatkaa!" vaadin ehdottomana. Ruben ja Nikos näyttivät tuskastuneilta.

"Kieltäydyn kuolemasta tähän!" yritin vängätä.

"Tuolla jalalla ei kamalasti liikuta. Me ei jakseta raahata sua Polouriin asti." Nikos selitti.

"No jättäkää mut sitten jonnekin matkan varrelle ja hakekaa apua. Mä oon kyllästynyt tähän. Me kuollaan kaikki!" kiljuin hysteerisesti.

"Me ei jätetä sua. Se nyt olis kaikista typerintä, mitä tässä voi tehä. Me odotetaan tässä, ehkä Hakim ja muut löytää meiät." Ruben oli järkkymätön.

"Mä lähen sitten yksin!" sanoin kiivaasti ja yritin hivuttautua eteenpäin. Kipu paheni ja jäin lannistuneena paikoilleni. Karjuin turhautumistani.

   Yö tiivistyi ja kylmyys paheni. Se tunkeutui luihin ja ytimiin, se iski hyiset sormensa jalkaani ja kaksinkertaisti kivun. Nikos ja Ruben eivät voineet auttaa, he olivat aivan yhtä jäässä. Uni kieltäytyi ottamasta minua mukaansa, vaan jätti minut kylmän armoille.

   Oliko nyt aamu? Ajantajuni oli sekoittunut entisestään, kaikki pyöri kummallisesti, enkä saanut tarkennettua mihinkään. Missä olin?

   Nikos ja Ruben yrittivät puhua minulle. En tajunnut sanaakaan. Miksi minulla oli niin kylmä? Aurinko tuntui paistavan ohitseni, kylmyys oli kietoutunut ympärille. Se piti minua jääkahleissaan, olin sen.

   Pois, pois. Halusin pois. Missä olin? Ketä nuo kaksi olivat? Mitä jalalleni oli tapahtunut? He puhuvat, en saa selvää. Kaikki loittonee. Kylmyys ei jätä minua. Se on osa minua, en ole enää yksin. Palelin, palelin. Voiko kylmyyteen tottua? Pääsisinkö enää valoon?

"Melia! Melia!"

"Melia!" Olinko se minä? Kuka huusi? Olin väsynyt. Väsynyt kylmään ja pimeään. Olin vanki. Olin varjo, jäällä kahlehdittu, tämäkö oli kohtaloni? Halusin pois. Apua, kuuliko kukaan? Olin yksin.

Lautanen paiskautui seinään, vain muutaman sentin päähän kyyristelevästä äidistä. Isä karjui jotain viinan turvottamin sanoin, enkä saanut selvää.

"Äiti! Isä lopeta!" kiljuin ja yritin avata huoneeni ovea, mutta äiti piti sitä kiinni.

"Melia, ei mitään hätää, kaikki on hyvin." äiti rauhoitteli ja painoi oven kokonaan kiinni niin, etten nähnyt enää mitään. Hakkasin epätoivoisesti ovea. Minun täytyi pelastaa äiti, minun täytyi.

"Et koske Meliaan." kuulin äidin uhkaavan äänen oven läpi. Isän raskaat askeleet tulivat lähemmäs. Olin pakokauhun vallassa, enkä enää vain äidin takia. Isä yritti satuttaa minuakin. Juoksin paniikissa vaatekaappiin ja hautasin kasvoni paitapinoon. Ruumiini tärisi holtittomasti, hengitykseni oli hätäistä kuin saaliseläimen. Minä olin saalis, johon saalistaja iskisi pian kyntensä. Ei tappaakseen, vaan raadellakseen, leikkien ja sitten jättäen yksin pimeään.

"Et koske tyttöön, hän on myös sinun lapsesi!" äidin ääni kirkui, kun ovi avautui. Sydämeni jysähti. Saalistaja oli löytänyt minut. Olin hänen armoillaan.