Damavandin varjo

Luku 11

Melia

Hiljaisuus riippui yllämme kuin raskas esirippu, jonka nostamiseen tarvittiin meitä kumpaakin, mutta en tiennyt, halusinko sitä nostaa. Elea veti syvään henkeä ja aloitti:

"Jos me edes yrittäisimme olla riitelemättä tänä yönä?" Kohautin harteitani. Damavand vei minusta voimat, raivo sisälläni oli laantunut. Poissa se ei vielä ollut ja tiesin, etten ikinä tulisi pitämään Eleasta. Mutta voisin antaa hänen hengittää rauhassa. Toistaiseksi.

"Uskotko, että tämä vuori on purkautumassa?" murahdin yllättäen itsenikin. Vau, minä puhuin hänelle vapaaehtoisesti! Elea näytti hämmästyneeltä.

"En tiedä. Minulla on sellainen tunne..." hän aloitti, ja minä jatkoin:

"... että jotain on tapahtumassa." Elean hämmennys kohosi huippuunsa ja hän nyökkäsi. Tunsin oloni hermostuneeksi, ilmapiiri oli hyvin levoton. Ehkä ei pitäisi säikähtää pientä järinää, mutta jotain hämärää tässä oli.

Yö oli tunkkainen, eikä uni tullut hakemaan minua siipiensä suojaan. Luovutin tuskastuneena ja päätin lähteä harhailemaan. Huoneen oven saranat valittivat ja jähmetyin kuuntelemaan. Elea ei havahtunut ja hiivin käytävään. Kylmä kivilattia jäädytti paljaita jalkojani ja pakotti minut eteenpäin. Keittiönoven takaa karkasi valokiila ja vaimeat äänet puhuivat keskenään. Tunnistin Hakimin äänen kahden muun äänen joukosta. He keskustelivat vieraalla kielellä, joten en saanut puheesta mitään irti.

"Äiti ja isä sanovat, että täydellinen purkaus on ei todennäköinen. Mutta silti on riski, että voi vähän purkautua." Hakimin ääni selitti hassulla englannillaan.

"Miten voi purkautua vähän?" Hirven ääni oli lievästi hysteerinen. Minua kylmäsi.

"Vähän vähän." Hakim vakuutteli, hän ei selvästikään ymmärtänyt. Peräännyin kauhuissani ja juoksin äkkiä huoneeseemme. Sydämeni hakkasi hulluna ja veri kohisi suonissani. Yritin rauhoitella itseäni ja rauhoittaa hengitystäni. Pakokauhu kuristi kurkkuani. Minä halusin pois. Halusin elää.

Nestemäistä tulta. Savun katku tukki nenäni, maa kiehui allani. Olin liian hidas, en päässyt pakoon. Kuumuus huokui ylitseni. Kohta sula kivi nuolisi jalkojani. Maa valui jalkojeni alta ja putosin. Alas, alas, alas...

"Tänään matka jatkuu kohti huippua!" havahduin Hirven innostus-puheeseen. Uneni ponnahti pois mielestäni ja epäusko valtasi minut. Aikoiko tuo hullu tappaa meidät? Muut olivat autuaan tietämättömiä. Miksei Hirvi kertonut heille? Eikö meidän pitäisi lähteä täältä ennen kuin olisi liian myöhäistä? Minun pitää varoittaa muita, päätin.

"Mitä sä nyt puhut?" Leonida kivahti. Ama katsoi minua kummastuneena, Aada ei edes kuunnellut. Elen kampasi hiuksiaan ilmeettömänä. Olin kutsunut tytöt vessaan kuulemaan edellisenä yönä kuulemastani keskustelusta.

"Mä en valehtele, mä kuulin, mitä ne sano." yritin vakuuttaa heitä.

"Just joo. Sä oot nähny unta." Elen sanoi ja avasi tyttöjen vessan oven. He poistuivat, mutta Elea jäi.

"Oletko sä ihan varma, että kuulit oikein?" hän kysyi epäluuloisena.

"Tottakai mä olen! Ne sano selvästi, että tämä tulivuori saattaa purkautua." vakuutin epätoivoisena. Jonkun oli uskottava minua!

"Mitä me sitten tehdään?" Elea kysyi. Tuijotin häntä hämmästyneenä.

"Uskotko sä mua?"

"Uskon uskon. Miten me päästään pois täältä?" Elea sanoi kärsimättömänä.

"En mä tiedä. Kukaan ei usko mua. Ja Hirvi näköjään päättää pitää silmät kiinni ja kädet ristissä. Jos tää purkautuu, niin se oli sitten tämän porukan loppu." sanoin katkerasti.

"Meillä on suunnitelma." Nikosin ääni kuului selkämme takaa. Hätkähdin rajusti ja käännyin vessan ovelle. Nikos ja Ruben kurkistelivat oven raosta.