Damavandin varjo

Luku 12

Elea

"En aio suostua tohon", sanoin välittömästi kuultuani poikien suunnitelmasta. "Se olis aivan liian vaarallista".

"Elea älä ole pelkuri", Melia anoi. "Mä ainakin suostun suunnitelmaan".

"Te ootte hulluja!" huudahdin. "Ette te voi vaan lähtee menemään iteksenne. Osaako muka joku teistä suunnistaa tuolla vuorilla?"

"Ei," Nikos tokaisi ja sai Melian vilkaisemaan Rubenia epävarmana.

"Mä luulin, että te osaisitte," hän sanoi. "Mutta sillä ei ole mitään väliä, koska ei kai se nyt voi kovin vaikeeta olla".

Huokaisin turhautuneena. Karkaaminen olisi aivan liian vaarallista. Vuorella voisi käydä mitä vain. Minun olisi estettävä poikia ja Meliaa tekemästä tätä.

"Luuletteko, että mä aion päästää teidät menemään noin vain?" sanoin ja pistin käteni puuskaan. "Mä kerron Hirvelle ja Hakimille teidän suunnitelmat, jonka jälkeen karkaaminen on mahdotonta".

"Elea, kuinka idiootti sä voit olla!" Melia tiuskaisi. "Tää tulivuori voi purkautua! Tai ainakin aiheuttaa jonkunlaisen maanjäristyksen, jonka seuraukset voi olla vaikka kuinka tuhoisat!"

Tummissa silmissä leiskui, kun Melia saarnasi minulle kovaan ääneen.

"Joten sähän et tätä nyt pilaa", tyttö jatkoi ja vilkaisi tahraisen peilin kautta poikia vieressämme. He olivat menneet vaivautuneen näköisiksi.

"Sä voit joko tulla, tai oot tulematta. Mutta...", Melia hiljeni tutkimaan minua pelottavan itsevarmalla katseella. "...jos sä kerrot tästä kenellekkään, mä pidän huolen siitä, että sulla tulee olemaan tosi tukalat oltavat. Onko selvä?"

Tämän jälkeen Melia pyörähti ympäri ja marssi ulos Nikos ja Ruben kannoillaan. Minä jäin vessaan tuijottamaan puista ovea ja sen osittain ruostunutta kahvaa. Lopulta painoin pääni alas lattiaa kohti ja annoin pienen, läpinäkyvän kyynelen tippua harmaalle laattalattialle. Miksi tämän matkan piti käydä näin monimutkaiseksi? Eikö matka olisi vain voinut sujua käsikirjoituksen mukaan?

Yhtäkkiä kuulin oven narahtavan hitaasti auki.

"Elea?"

Nostin katseeni ylos ja pyyhin poskilleni valuneet kyyneleet hihaani. Hakim seisoi ovenraossa ja katsoi minua ihanilla silmillään huolestuneesti.

"Onko kaikki hyvin?" poika kysyi ja astui kokonaan vessaan sisälle.

"On," valehtelin nopeasti ja käänsin katseeni peiliin. Tartuin hanaan pestäkseni käteni, mutta Hakim laski kätensä minun omani päälle ja otti siitä kiinni.

"Katso minua", Hakim kehotti englanniksi ja tottelin häntä. "Minä näen, että kaikki ei ole sinulla hyvin. Kerro minulle mikä sinulla on ongelma".

Ruskeiden silmien vaativa, mutta lempeä katse sai minut niekeskelemään, jotta kyynelet eivät olisi alkaneet valua jälleen. Minun teki mieli kertoa Hakimille Melian ja poikien typerästä suunnitelmasta ja kaikesta matkan aiheuttamasta stressistä ja huolesta. Mutta Melia oli pakottanut minut vaikenemaan karkaamissuunnitelmasta, enkä halunnut uhmata hänen uhkaustaan. Päätin kuitenkin puhua Hakimille osittain totta.

"Damavandin purkautuminen pelottaa mua," kuiskasin ääni väristen. Kyynelet pyrkivät taas silmiini ja käänsin katseeni pois Hakimista. Nopeasti hän kuitenkin tarttui vapaalla kädellään leuastani ja ohjasi pääni takaisin ylös.

"Kuuntele minua", hän sanoi. "Minä lupaan sinulle Elea, että minä pidän teidät turvassa tämän retken ajan, vaikka henkeni menettäisin".

Yllättynyt henkäys pääsi suustani, kun tuijotin Hakimia. Jostakin syystä uskoin hänen jokaista sanaansa.

"Luota minuun", hän vielä sanoi ennen kuin veti minut kunnon karhunhalaukseen. Kiersin käteni lihaksikkaan kehon ympärille ja annoin loppujenkin kyyneleiden tulla. Enkö olisi vain voinut jäädä tähän lopun elämäkseni? Turvaan, jossa ei tarvinnut pelätä mitään.