Damavandin varjo

Luku 5

Melia

"Anteeksi nyt en ihan ymmärtänyt..." Hirvi soperteli kiusaantuneena. Majatalon virkailija ei tajunnut, vaan aloitti uudestaan persiankielisen saarnansa. Hakim tarjosi auttavan kätensä ja käänsi Hirven englanninkielisen solkotuksen persiaksi. Virkailija alkoi hohottaa viiksiinsä ja ohjasi meidät huoneisiimme.

"Jos te hoitaisitte tuon englannin..." Hirvi mumisi häpeissään. Elen tirskui, eikä saanut silmiään irti Hakimista. Yritin olla välittämättä, mitä se minulle edes kuului?

Majatalo oli pieni ja nuhruinen. Maalit lohkeilivat ja huonekalut olivat kuluneita ja hauraita. Meidät jaettiiin pareittain huoneisiin, ja minun parini oli Elea. Olin ihan varma, että Hirvi teki sen tahallaan. Ehkä hän ajatteli, että minun pitäisi ottaa hänestä mallia, olihan Elea täydellinen ja kaikkien lellikki. Yritin kestää ja keskityin purkamaan yötarvikkeitani. Huomasin, ettei minulla ollut kuin makuupussi, ja kurkkasin huoneen nurkassa seisovaan kaappiin tyynyn toivossa. Koiparvi pyrähti kaapista pakoon ja paiskasin kirkaisten oven kiinni. Elea vilkaisi minua ihmeissään. Mitään sanomatta hän ojensi minulle toisen tyynyistään. Katsoin häntä epäluuloisesti. Miksi hän noin teki?

"En mä tarvitse." mumisin.

"Ota nyt vaan. En kuitenkaa pysty nukkuu kahdella tyynyllä, tekisit mulle palveluksen." Elea suostutteli. Epäröin hetken, mutta otin tyynyn sitten vastaan.

"Kiitti." mutisin vastahakoisesti.

"Ei mitään kiittelemistä." Elea tokaisi. Vilkaisin häntä nopeasti kulmien alta. Jokin tässä oli vikana. Miksi Elea oli noin ystävällinen, vaikka minä olin käyttäytynyt tosi ilkeästi häntä kohtaan. Ehkä tyynyssä oli jotain. Paiskasin nopeasti tyynyn käsistäni ja juoksin huoneesta.

"Mitä nyt? Melia!" Elea huusi perääni.

"Vaihtaa huonetta? Miksi ihmeessä?" Hirvi näytti hämmästyneeltä.

"En halua nukkua Elean kanssa." toistin kärsivällisesti.

"Tämä ei ole mikään päiväkoti, sinä nukut Elean kanssa ja sillä selvä." Hirvi määräsi. Huokaisin turhautuneena ja marssin takaisin huoneeseen. Elea katsoi minua ihmeissään.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

"Ihan kun et tietäisi, pysy kaukana musta!" tiuskaisin ja kiskouduin makuupussiin. Patja oli kova ja kuhmurainen.

"Anteeks mitä? Mä tarjoan sulle hyvää hyvyyttäni tyynyä lainaks, ja sä alat sekoilla!? Vaikka sulla olisi kuinka rankka elämä tahansa, niin on kuule muillakin. Sä et voi käyttäytyä miten sattuu!" Elea kivahti.

"Älä sä tule puhumaan mulle vaikeuksista. Sä olet aina saanu kaiken kultasella tarjottimella tarjottuna, sulla ei ole mitään käsitystä oikeista ongelmista!" karjuin takaisin.

"Mitä sä tiedät mun elämästä?" Elean ääni värisi raivosta.

"Ihan tarpeeks tietääkseni, että sä olet just semmonen lellitty kakara, joka saa aina haluamansa. Mä en tarvii sulta mitään armopaloja, joten pliis, älä yritä tarjota niitä." huusin ja nousin ylös. Mulkaisin Eleaa raivokkaasti ja lähdin ulos ovet paukkuen. Hengitä Melia, hengitä, kannustin itseäni. Ilma purkautui keuhkoistani ja vedin uutta happea sisääni. Myönnetään, äskeinen kohtaus taisi mennä hiukan yli, mutta se oli Elean vika. Minä en tarvitse kenenkään sääliä. Nojasin rapistuneeseen seinään ja kuuntelin hiljaisuutta. Yö oli laskeutunut ja antanut pimeyden kietoa meidät liepeisiinsä. Tunsin oloni jotenkin turvattomaksi. En tiennyt mihin kuuluisin. Minua on aina heitelty sinne tänne, äiti jätti minut isälle, isä mummolle, sitten takaisin isälle. Kuolleet eivät voi hoitaa lapsenlapsiaan. Ei, vaikka haluaisivatkin. Istuin täällä, Iranissa pienessä tuppukylässä majatalon lattialla, tietämättä mitä tehdä. Halusin paikkaan, minne kuuluisin. Paikkaan, jossa minut hyväksyttäisiin, josta minun ei tarvitsisi lähteä pois. En itkenyt, kun äiti jätti minut. En itkenyt, kun mummo kuoli. En itkenyt, kun isä tuli kännissä kotiin ja pieksi minua. Mutta nyt, kun mikään ei varsinaisesti ollut huonosti, kyyneleet karkasivat luomieni alta ja itku tärisytti ruumistani. Kyyneleitä ei pysäyttänyt mikään, ne virtasivat villeinä kasvojani pitkin. Tuska, jonka olin lukinnut piiloon, pois silmistä vapautui kahleistaan, se repi sisintäni ja kalvoi sydäntäni. Yritin hillitä itkua, koko vartaloni tärisi nyyhkytysten voimasta.

"Mikä hätänä?" Hakimin ääni kuului vierestäni. Hätkähdin rajusti ja pyyhin kyyneleet. Häpesin itseäni.

"Ei mikään, kaikki on hyvin." sanoin ääni itkun käheyttämänä. Ääneni oli heikko ja se värisi kuin lehti tuulessa.

"Tiedän että ei ole." Hakim sanoi vakavasti ja laski käden olalleni.

"En halua puhua siitä." murahdin.

"Se ei haittaa." Hakim kuiskasi ja halasi minua varovaisesti. Hän tuoksui joltain makealta.

"Pärjäätkö?" poika kysyi.

"Tietenkin. Kiitos." kuiskasin häpeillen.

"Hyvää yötä, Melia." Hakim sanoi ja jätti minut paikoilleni. Hyvää yötä, kuiskasin mielessäni ja lähdin omaan huoneeseeni itkun uuvuttamana.