Damavandin varjo

Luku 9

Elea

"Kuinka kaukana ne voi olla?" kysyin ääneen, kun olimme kävelleet ainakin kymmenen minuuttia takaisin päin.

"Jos ne on lähtenyt risteyksestä väärään suuntaan, meillä menee ikuisuus niiden löytämisessä", Melia mutisi. Hakim käveli edessämme hiljaisena. Hän varmaan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta. Olihan hän vastuussa meidän turvallisuudestamme. Minun kävi sääliksi häntä.

Saavuimme pian risteykseen, jota en ollut huomannut kävellessämme sen ohi. Ihmettelen tosin miksi, sillä se oli hyvin huomiota herättävä. Keskellä risteystä oli iso kivikyltti, joka osoitti vasemmalle ja oikealle. Vasemmalle suunnatussa nuolessa luki rough, only experienced ja oikealle suunnatussa easy.

"Menemme katsomaan ovatko pojat tuolla suunnassa", Hakim sanoi hiljaa ja minä ja Melia vain tyydyimme nyökkäämään.

Katselin ympärilleni kävellessämme vaikeakulkuisempaa reittiä ja huomasin nopeasti, että maisema alkoi muuttua. Aikaisempi kahdelle hengelle sopiva polku kapeni niin, että jouduimme tiivistämään jonoa. Vasemmalla puolellamme maa alkoi pudota pikkuhiljaa alaspäin niin, että pian siinä jo oli jyrkkä viiden metrin pudotus. Painauduin tiukasti polun oikeaan reunaan. Kuinka Hakim uskalsi kävellä edessämme noin rennosti? Meliakin näytti hiukan jännittyneeltä takanani, kun vilkaisin häntä, mutta yritti kovasti peitellä sitä. Tunsin sydämeni jyskyttävän rinnassani. Yritin kuitenkin rauhoittua hengittelemällä hitaasti sisään ja ulos.

"Oletteko te kunnossa?" Hakim kyseli edellämme. "Kohta polku muuttuu helpommaksi kulkea."

"Olemme", mutisin yhteen puristettujen hampaideni välistä. Rentouduin vasta, kun näin edessämme jyrkänteen loppuvan ja polun levenevän jälleen. Rauha kuitenkin loppui pian, kun näin mitä edessämme odotti.

"Ruben?" Melia kysyi hiljaa. "Ja Nikos? Ovatko he tuolla?"

"Ovat", Hakim henkäisi ja ryhtyi hölkkäämään. Minä seurasin hänen kintereillään. Molemmat pojat vähän matkan päässä makasivat aivan paikallaan. Kuvittelin kaiken maailman kauhukuvat mielessäni käärmeistä kivivyöryihin kiiruhtaessamme heidän luokse.

"Ihan rauhassa", kuulin yhtäkkiä Melian puuskuttavan viereltäni. Vilkaisin tyttöä, mutta tämän katse oli suunnattu tiukasti edessämme makaaviin poikiin. Puhuiko hän itselleen vai minulle? En ehtinyt ottamaan selvää, kun jo saavuimme Hakimin jäljessä Rubenin ja Nikosin luo.

"Hei, pojat! Oletteko kunnossa?" Hakim alkoi tivata ja pukkasi kumpaakin varovasti.

"Mitä?" Nikosin silmät rävähtivät auki. "Te löysitte meidät."

"Pystyttekö te kävelemään?" minäkin aloin hosua. "Voitteko nousta seisomaan?"

Ruben, joka oli myöskin havahtunut, vaihtoi Nikosin kanssa hämmentyneet katseet ja nousi istumaan.

"Me ollaan ihan kunnossa", Ruben sanoi. "Ajateltiin vaan levätä, kun tajuttiin, että oltiin lähdetty väärään suuntaan."

"Kai te tiedätte säännön, että jos on eksyksissä, ei saa vaihtaa paikkaa? Täytyy jäädä siihen missä on", Nikos selitti ja nousi sitten seisomaan. Ruben seurasi esimerkkiä ja pyyhkäisi hiekkaa housuistaan. Tuijotin poikia hämmentyneenä. Olimme aivan turhaan kävelleet vaarallisella polulla ja pelänneet pahinta sydän pamppaillen etsiessämme heitä. He olivat olleet aivan kunnossa ja olivat vain levänneet. Kiukku kiehahti suonissani, mutta rauhoittelin itseäni nopeasti. Emme tulleet huutamaan heille, vaan viemään heidät muiden luo. Ilmeisesti Melia ei kuitenkaan ollut samaa mieltä kanssani.

"Oletteko aivan typeriä?" hän karjui. "Olisitte aivan hyvin voineet kävellä polkua pitkin takaisin. Tässä on tasan yksi polku, jota pitkin kävellä. Yksi polku!"

Tummat silmät tuijottivat poikia vihaisesti ja saivat heidät painamaan päänsä alas. Ruben piiloutui mustien hiustensa taakse ja Nikos potkiskeli kiviä jaloissaan.

"Melia ota ihan rauhallisesti", Hakim rauhoitteli ja tarttui tyttöä olkapäästä. Melia hätkähti kosketusta ja ravisti käden pelästyneenä pois.

"Ai, anteeksi..." Hakim mumisi nolona. Seurasin tilannetta tarkasti. Miksi Melia oli yhtäkkiä säikähtänyt? Oliko se seurausta siitä, mitä hänen kotonaan kenties tapahtui? Pahoinpideltiinköhän häntä? Uteliaisuuteni heräsi, mutta samalla myös myötätunto. Olinko ollut sittenkin aivan kamala tiuskiessani hänelle majatalossa? Ehkä minun pitäisi ottaa siitä selvää. Vilkaisin Melian kalpeita kasvoja, tummia hiuksia ja kylmiä silmiä. Tai sitten vain antaisin asian olla, enkä yrittäisi koskea häntä edes pitkällä kepillä.

"Okei, lähdetään takaisin muiden luokse", Hakim sanoi kiusallisesta tilanteesta toettuaan. Keräännyimme jonoon ja lähdimme kävelemään takaisinpäin. Yritin olla ajattelematta vaarallista pudotusta, joka oli tällä kertaa oikealla puolella ja keskittyä edessä kulkevan Nikosin seuraamiseen.

Ei mennyt kovin kauaa, kun jo näimme muut seurueemme jäsenistä.

"Tuolla ne on!" huudot kuuluivat kaukaa.

"Nikos ja Ruben on niiden kanssa!"

Päästyämme heidän luo, alkoi kauhea kysely. Mistä löysimme heidät? Ovatko kaikki kunnossa? Oliko vaikeakulkuinen polku pelottava? En jaksanut jäädä vastailemaan turhiin kysymyksiin ja kuuntelemaan niiden vastauksia, vaan kävelin reppuni luo ja kaivoin juomapullon esiin. Hörppäsin hiukan vettä ja menin sitten selälleni makaamaan rinkan päälle ja suljin silmäni. Hakim oli luvannut meille lyhyen tauon ja sen minä todella tarvitsinkin. Saisin hetken aikaa palautua, ennen kuin lähtisimme uudestaan matkaan. Onneksi majatalolle ei ollut ymmärtääkseni enää kovin pitkä matka. Tunnin tai kahden kävely. Sitten saisimme nukkua kunnolla yön yli. Pehmeissä sängyissä. Loistavassa seurassa, ajattelin sarkastisesti ennen kuin torkahdin rinkkani päälle.