Damavandin varjo

Luku 15

Elea

Pinkaisin juoksuun siltä seisomalta kun tajusin, että Hakimin vanhemmat olivat saattaneet jäädä romahtaneen seinän alle. Kuulin takaani lähestyvien juoksuaskeleiden äänet ja pian näin silmäkulmassani Neon juoksemassa vierelläni. Saavuimme samaan aikaan majatalon ovelle, joka oli säilynyt ehjänä, ja syöksyimme siitä suoraan sisään.

"Missä ne voi olla?" Neo puuskutti.

"Mennään makuuhuoneiden luo!" suhautin vastauksen ja suunnistin huoneille, joissa olimme nukkuneet edellisyön. Siitä tuntui olleen ikuisuus. Emme ehtineet Neon kanssa pitkälle, kun kuulimme Hakimin äänen.

"Elea?" huhuilu kuului keittiöstä, joka oli säilynyt ehjänä. Välittömästi vaihdoimme suunnan sinne ja kurkkasimme ovesta sisään. Keittiössä istui Hakim, joka piti pöydän yli kädestä äitiään ja isäänsää. Tummissa silmissä näkyi kyyneleet, joita hän ei edes yrittänyt peitellä tai pyyhkiä.

"Azar ja Hami, oletteko kunnossa?" sopersin englanniksi. Vastaukseksi sain molemmilta lämpimän katseen ja hymyn. Ilmeisesti se oli myöntävä vastaus.

"He ovat kyllä kunnossa", Hakim sanoi ääni väristen. "He olivat heti menneet meidän kellariimme kun oli maanjäristys alkanut."

Huokaisin helpotuksesta ja istuuduin iranilaisperheen seuraan pöydän ääreen. Neo teki samoin. Pulssini tuntui palautuvan normaaliksi välittömästi ja tuntui hyvältä, kun saattoi vain istahtaa alas ja todeta kaikkien ympärillä olevien olevan turvassa. Sitten Neo pilasi kaiken kysymällä Hakimilta: "Onko Melia, Nikos ja Ruben täällä?"

Liikahdin hermostuneena penkillä. Olin aivan unohtanut heidät! Mitenköhän heidän oli käynyt? Olikohan kivivyöry osunut heidänkin kohdalleen?

"Eivät ole", Hakim sanoi ja muuttui heti apeamman näköiseksi. "Meidän on palattava Polouriin apua hakemaan. Äidin ja isän puhelin meni rikki kivien takia. He eivät saa sitä korjattua vielä edes huomenna. Meidän on myös yövyttävä täällä, sillä emme ehtisi illaksi asti Polouriin."

Hakimin kertoessa mitä meidän tulisi tehdä, loputkin huventuneen seurueemme jäsenistä saapuivat keittiöön.

"Ovatko kaikki kunnossa?" Luka kysyi ensimmäisenä ja muut ryhtyivät mutisemaan hänen takanaan.

"Joo", Neo sanoi ja jatkoi sitten synkästi. "Mutta se karannut kolmikko ei oo täällä."

Sekunnin ajaksi koko porukka hiljeni ja samantien sen jälkeen alkoi kauhea meteli. Kaikki vain huusivat ja puhuivat toistensa päälle kauhistellessaan mitä meidän tulisi tehdä. Minä pidin naamani ummessa kuten tavallisestikin ja seurasin viereltä kaikkien hätää.

"Oletko sinä kunnossa?" Hakim oli siirtynyt viereeni istumaan. "Olet aivan hiljaa."

"Mä oon vaan huolissani Meliasta ja pojista. En oikein tajua, että mikä niille oikein on tullut kun ne vaan lähti", vastasin osittain totuuden mukaisesti. Enhän minä oikeastikaan ollut ymmärtänyt heidän ajatuksen kulkuaan, kun he olivat saaneet päähänsä karata.

"Älä huolehdi. Kyllä he löytyvät", Hakim lohdutti ja hymyili rohkaisevasti.

"Kiitos Hakim", sanoin hiljaa ja vastasin hymyyn vaisusti. "Sä olet ollut hyvä ystävä." Sen sanottuani tajusin, että Hakim oli ensimmäinen, jolle olin ikinä voinut kertoa siten. Pitiköhän poika minua ystävänään. Vai olinko vain yksi opastettava muiden joukossa?

"Elea", Hirvi havahdutti minut mietteistäni. "Me nukutaan kaikki oleskeluhuoneen lattialla, koska mikään vierashuoneista ei ole nyt turvallinen. Mene hakeen sun kamat. Ne taisi jäädä sinne polun varteen, kun ryntäsit Neon kanssa tänne."

"Okei", mutisin ja lähdin kohti ulko-ovea jättäen Hakimin keskustelemaan muiden kanssa.

Ulkoilma oli raikas ja viileä. Kellon täytyi olla jo aika paljon, ainakin kuusi. Rauhassa laahustin kamojani kohti. Matkaa oli parisataa metriä, eikä minulla ollut kiire mihinkään. Olin jumissa yön yli puoliksi romahtaneessa majatalossa ja olin ainoa joka tiesi, että Melia ja pojat olivat karanneet. Lisäksi olin noin kaksi tai kolme tuntia sitten ollut vähällä jäädä kivivyöryn alle. En siis yhtään ihmetellyt, että mielialani kohosi, kun pääsin ulos ilman mitään ylimääräistä hälinää. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain kunnon tilaisuuden katsella rauhassa Damavandin maisemia. Olimme korkealla vuoren rinteellä, sillä näin aika paljon alhaalla levittäytyvästä maastosta. Siellä näkyi metsää, niittyjä, pieniä jokia ja kaikkea muuta, joka kuului vapaaseen luontoon. Polouria ei nähnyt sieltä, missä olimme, sillä osittain vuoren rinteellä näkymää peitti korkeat kiviseinämät ja isot, paljon isommat kuin kivivyöryssä olleet lohkareet. Joissakin kohdissa Damavandilla myös kasvillisuus oli runsaampaa kuin toisissa. Majatalon pihassa kasvoi muutama puu, kun taas paikoitellen edes pienet pensaat eivät viihtyneet.

Kasvillisuutta tutkiessani aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea. Olin jo saapunut rinkkani luokse, mutta en halunnut vielä palata takaisin talolle, joten nyt istuskelin rinkan päällä ja tuijottelin taivasta ja kaikkea mitä silmääni osui. Kuuntelin pienten lintujen laulua, sillä en ollut aiemmin edes huomannut niiden olemassa oloa täällä ollessani. Tutkiskelin kaikkea, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt Damavandin rinteillä olevan. Pienet hyönteiset jalkojeni juuressa kanniskelivat ahkerasti pesiinsä ruokaa, kaukana alempana rinteessä vilahti jokin hiukan kettua muistuttava eläin ja monet muut eliöt rapistelivat kauempana pensaissa, kun ne luulivat, että muita ei ollut paikalla. Kaikki tämä sai minut rauhoittumaan ja ajattelemaan, että ehkä tilanteemme ei ollut niin vakava, kuin olin jokunen hetki sitten kuvitellut. Ehkä Damavand ei ollut purkautumassa. Ehkä Melia, Nikos ja Ruben olivat löytäneet turvallisen yöpymispaikan jostakin vuoren rinteellä. Ehkä minä olin vain ylireagoinut kaikesta.

Taivaan muuttuessa pikkuhiljaa punaisen ja oranssin eri sävyistä tummemmaksi, minä nousin ylös ja lähdin tarpomaan kohti majataloa täynnä uudenlaista itseluottamusta. Ehkä Damavand oli opettanut minua. Minun vain täytyi ottaa kaikki tuleva avosylin vastaan ja katsoa mitä siitä seuraisi. Huomenna me palaisimme Polouriin ja löytäisimme karanneen kolmikon sieltä ehjänä ja terveenä. Sen jälkeen me lähtisimme takaisin kotiin ja jättäisimme Iranin, sekä Damavandin taaksemme. Ne jäisivät meidän mieleemme vain kaukaisena muistona.