Damavandin varjo

Luku 8

Elea

"Milloin me oikein voidaan jatkaa matkaa?" Luka mankui ja sai hermoni kiristymään entisestään. Hän ja Neo, sekä kaikki muut tytöt paitsi minä ja Melia, olivat valittaneet viiden minuutin välein kuka mistäkin. Sade ropisi luolan ulkopuolella ja pikkukiviä vieri veden mukana vuorenrinnettä alas.

"Sun täytyy kysyy Hakimilta ja käyttää englannintaitojas!" kivahdin kiihtyneenä omaksikin ihmetyksekseni. Mikä minua vaivasi? Olin vuorokauden aikana menettänyt hermoni kahden ihmisen kanssa. Jokin tässä porukassa, etenkin Meliassa, sai minut käyttäytymään ihan oudosti. Vaikka olinkin tuntenut heidät kaikki vähintään viisi vuotta. Tämä matka vaikutti ihan oudosti näihin kaikkiin ihmisiin. Meihin kaikkiin.

"Oho", Luka henkäisi ja oli olevinaan peloissaan. "Mitä sä oikein oot ottanut kun noin päälle hyökkäät?"

Lukan kiusoitteleva tapa puhua sai jälleen hymyn väkisin huulilleni, vaikka yritinkin esittää kiukkuista.

"Mä voin kyllä näyttää sulle miten hyökätään toisen kimppuun", Neo huudahti ja tarttui Lukaa niskasta.

"Pojat!" Hirvi kiljahti ja yritti rynnätä poikien väliin. Mutta kun he kerran olivat päässeet alkuun, mikään ei pidätellyt heitä. Me muut nautimme esityksestä, jonka Hirvi meille tarjosi huutamalla ja repimällä poikia irti toisistaan.

"Sade on vähentynyt pois", Hakim sanoi havahduttaen meidät hiljaisuudesta. Tunti luolassa oli kulunut kamalan hitaasti ja raajani olivat ehtineet jähmettyä. Nousin ylös ja ojentelin käsiäni ja jalkojani.

"Ulos!" Neo karjahti kuin minkäkin sotahuudon ja ryntäsi ohitseni niin, että olin kaatua. Joku kuitenkin tuki minua selästä ja pysyin pystyssä.

"Kiitos", sanoin kääntyessäni ympäri. Hakim seisoi edessäni lempeästi hymyillen.

"Tarkoitan... Thank you", korjasin nopeasti.

"Ole hyvä", matkaopas vastasi englanniksi ja käveli sitten edelläni ulos.

Ilma oli sateesta raikas ja aurinko pilkotti väistymässä olevien ukkospilvien takaa. Luolan ahdas tunnelma oli tiessään ja kaikki juttelivat toisilleen iloisesti. Kaikki paitsi minä ja Melia. Kävelimme jälleen vierekkäin jonon loppupäässä. Ainoastaan Ruben ja Nikos laahustivat takanamme kuin varjot. Hiljaisuus ei oikeastaaan ollut kiusallinen, mutta en myöskään pitänyt siitä.

"Paljonko kello on?" kuulin, kun joku tytöistä kysyi hetken käveltyämme.

"Kaksi", kuului vastaus Hirven suusta. Hän oli meistä ainoa, joka käytti tunnollisesti jotakin ikivanhaa rannekelloa.

"Okei. Me pidämme pienen tauon!" Hakimin ääni kaikui kaikkien läsnäolioiden korviin. "Pian me kävelemme risteyksestä, josta me menemme oikealle. Toiseen suuntaan meneminen vie vaaralliselle polulle, jolla vain huippuhyvät saavat mennä."

"Miks me ei saada mennä sieltä haastavasta?" Luka nurisi. "Kyllä me nyt osattaisi."

Hakim katsoi nyrpeän näköistä poikaa huvittunut ilme kasvoillaan ja sanoi: "Siihen kiipeämiseen tarvitsee monien vuosien kokemusta. Jopa minä en ole ikinä saanut mennä siihen."

Katsoin kunnioittavasti vuoren rinnettä. Minähän en sitten menisi lähellekään sitä polkua. Kuvittelin mielessäni jyrkän ja liukkaan seinämän, josta monet ihmiset ovat tippuneet alas ja katkaisseet niskansa. Puistatus kulki lävitseni.

"Mennään!" Hakim sanoi ja porukka alkoi kerätä itseään kasaan. Jonon järjestys oli jälleen sama. Lähdimme talsimaan loivasti ylöspäin. Melia käveli vieressäni synkkä ilme kasvoillaan. Mikä hänelläkin taas oli?

"Onko joku hätänä?" kysyin varovasti. Minä se en ikinä oppinut, että tuolta tytöltä ei saanut kysyä mitään.

"Musta tuntuu, että mä kerroin sulle jo siellä majatalossa, mitä mieltä oon sun huomiosta", kuului vastaus ja olin taas aloittamaan vastalausetta, mutta jokin Melian tavassa puhua sai minut hiljaiseksi. Hän ei tiuskinut, huutanut tai tuijottanut minua pistävillä silmillään kuten yleensä. Hän vain lausui kaiken rauhallisesti ja katsoi eteenpäin. Mikä hänellä oli? Jatkoin hiljaisuudessa kävelyä ja vajosin mietteisiini.

Olimme olleet vaarin luona viettämässä kahdeksanvuotissyntymäpäivääni, kun olin huomannut mummon ja vaarin kanissa jotakin outoa.

"Vaari, mikä Killellä on?" nykäisin isoisääni hihasta kesken piiloleikkimme.

"Miten niin pikkuinen?" vaari oli kysynyt pilke silmäkulmassa, puku päällä ja harmaat, lähes valkoiset hiukset siististi kammattuna.

"En mä ole enää pikkuinen!" olin kikattanut vaarin kiusoittelulle, mutta vakavoitunut sitten. "Kille ei liiku melkein ollenkaan. Se on ihan rauhallinen. Yleensähän se on tosi riehakas."

Vaari oli tullut katsomaan kanssani pientä kania, kun olin niin pyytänyt. Kille oli tosiaankin vain maannut häkin nurkassa apaattisen oloisena. Vaari oli ottanut sen nopeasti syliinsä ja alkanut tutkimaan sitä. Hetken kuluttua olimme yhdessä lähteneet viemään sitä eläinlääkäriin. Siellä minä olin saanut tietää, että Kille oli kipeä ja minua kehuttiin nopeasta havainnostani. Kani oli saatu pelastettua, vaikkakin se kuoli muutaman vuoden päästä tapahtuneesta vanhuuteen.

"Katsokaa, että kaikki ovat mukana!" Hirven yhtäkkinen huudahdus havahdutti minut ajatuksistani. Miksi ihmeessä Kille oli tullut minun mieleeni? Kuvittelinko, että Melia oli kipeä, kun hän käyttäytyi rauhallisesti, tavallisen kiihtyneen tapansa sijasta? Naurahdin itselleni ääneen.

"Nikos ja Ruben ei enää ole meidän perässä!" Melia kiljaisi ja sai kaikki pysähtymään. Äskeinen hymy pyyhkiytyi kasvoiltani, kun käännyin katsomaan taaksemme. Siellä ei ollut ketään.

"Mitä niille on tapahtunut?" kuiskasin ja tunsin palan nousevan kurkkuuni. Miten kukaan saattoi eksyä tämmöisessä maastossa? Katselin ympärillemme avautuvaa maisemaa. Olimme kävelleet luolalta jo hyvän matkaa ja ilmeisesti ohittaneet Hakimin mainitseman risteyksen, sillä polku vietti vähän oikealle. Olin tainnut olla täysin ajatuksissani, kun en ollut huomannut mitään.

"Tarvitsen kaksi mukaani hakemaan poikia", Hakim sanoi nopeasti yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Hän kuitenkin liikehti paikallaan puolelta toiselle ja haroi hiuksiaan molemmin käsin, mikä kertoi hermostuneisuudesta. Matkaoppaan katse kiersi meissä, mutta kukaan ei ilmoittautunut hänen mukaansa. Yhtäkkiä tyttöjen halu olla komean iranilaispojan kanssa olikin kadonnut, eivätkä pojat halunneet näyttää rohkeuttaan urhealla teolla. Kaikki vain tuijottelivat kengänkärkiään ja pyörittelivät sormiaan.

"Mä lähden", päästin suustani. "Eikun siis..."

"Hienoa Elea!" Hakim huudahti iloisesti. "Kuka muu lähtisi mukaamme?"

Voihkaisin äänettömästi. Mihin minä lupauduinkaan? Minua ei yhtään huvittanut lähteä takaisin etsimään Nikosia ja Rubenia.

"Mä sitten tulen kun ei kukaan muu näköjään ole lähdössä", Melia vieressäni sanoi ja kaikkien päät kääntyivät hänen suuntaansa.

"Hyvä! Lähdetään sitten", Hakim tokaisi. "Odottakaa te muut tässä paikassa. Toivomme että tässä ei menisi niin kauan."

Kaikki istahtivat polun reunalle Hirven tarkkailevan silmän alle, kun minä, Hakim ja Melia lähdimme liikkeelle. Toivoin, että kadonneet pojat löytyisivät nopeasti. Jalkojani särki jo nyt, enkä ymmärtänyt, miksi Melia tuppautui mukaamme vaikka kovasti hän yritti minulle kertoa inhoavansa minua. En siis voinut vastustaa kiusausta, vaan kysyin häneltä hiljaa, kun olimme päässeet muiden kuuloetäisyyden päähän: "Niin miten paljon sä halusitkaan olla mun seurassa?"

Vastaukseksi sain vain jäätävän silmäyksen ja jätin asian sikseen. Ihmetyksekseni tunsin oloni paremmaksi, kun Melia käyttäytyi taas normaalisti. Sisimmissäni tunsin kuitenkin syyllisyyden piston. En ollut mikään kiusaaja. Miksi siis vaivauduin ärsyttämään Meliaa? Huokaisin syvään ja jatkoimme kävelyä kaikessa hiljaisuudessa.