Surma

1. Hämärä

Jair

Se kaikki oli silloin tuntunut käyneen niin nopeasti. En muistanut paljoa. Jotkut olivat sanoneet taivaiden kääntyneen ympäri. Että ne olivat muuttuneet punaisiksi ja yhtäkkiä niitä ei näyttänyt enää olevan lainkaan. Olin varma, että he valehtelivat.

Sitten ensimmäiset rakennukset olivat romahtaneet. Olin silloin seitsemäntoista.

En ollut koskaan aikaisemmin ollut niin peloissani, eikä ollut kukaan muukaan.

Muistin isäni riidelleen veljieni kanssa. Jos jäisimme sisälle, sortuisimme ennen pitkää. Mutta ulkonakaan ei olisi turvallista. Ei missään ollut. Me lähdimme.

Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekeillä. Kukaan ei osannut selittää. Maanjäristykset eivät muuttaneet taivasta pysyvän hämäräksi eikä omituisinkaan ydinsäteily saisi rakennuksia romahtamaan. Oli kyse jostain muusta.

Ihmiset kutsuivat sitä Surmaksi.

Sen mukana tuli hämärä. Se kesti monta päivää. Me liikuimme parhaamme mukaan, yritimme päästä pois kaupungista. Se tuntui olevan mahdotonta. Muistin, kuinka jo ensimmäisenä yönä isä kehotti minua rukoilemaan. Minä olisin tehnyt sen muutenkin. Minä tein niin vieläkin.

Rukoilin, että me pelastuisimme. Että meidän, tai kenenkään, ei tarvitsisi enää kokea niin uskomatonta pelkoa.

Vielä kahden vuoden jälkeenkin jaksoin yhä rukoilla. Että jumala pelastaisi meidät.

Kuudentena aamuna hämärään pääsi viimein valoa. Saatoimme nähdä. Muistin heränneeni kirkosta, jonka katto oli osittain sortunut. Olin vahingoittumaton, mutta vailla käsitystä, miten olin paikkaan päätynyt.

Seuraavaksi huomasin heränneeni yksin. Isääni tai veljiäni ei näkynyt missään. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, mitä heille oli tapahtunut. Olivatko he hylänneet minut? Vai minä heidät?

Kirkon alttari oli säilynyt täysin ehjänä. Raahauduin sen luokse lausumaan hiljaa uuden rukouksen. En muistanut, mitä silloin sanoin. Se saattoi liittyä isään tai veljiin, ehkä pelastukseen. Johonkin. Joka tapauksessa jokin siinä sai kyynelkanavani toimimaan erittäin tehokkaasti.

Muistin miettineeni, oliko Surma iskenyt vain meidän yllemme, vai myös muihin kaupunkeihin. Olisiko äitini yhä siellä, minne oli muuttanut? Voisinko hakeutua hänen luokseen, vai pitäisikö etsiä muu perhe?

Toivuttuani itkukohtauksesta nousin ylös ja liikuin lähimmälle kirkon ikkunalle. Se oli särkynyt. Kuten oli koko maailma sen ulkopuolellakin.

Ulkona näkyi joitakin ihmisiä, hyvin vähän. Muutama lapsi vanhempineen, peloissaan. Näin jonkun parikymppisen miehen tonkivan melkein hysteerisenä kasaa, josta en tiennyt lainkaan, mitä se sisälsi. Se kaikki vaikutti aivan liikaa siltä tilanteelta, jonka olin tottunut näkemään vain elokuvissa ja tietokonepeleissä. Apokalypsilta. Ilman zombeja ja sairauksia. Vain siltä, että kaikki oli romahtanut pimeässä, ja yhtäkkiä ihmisten määrä vähentynyt merkittävästi.

En ollut varma, oliko minulla vain kylmä, vai johtuiko se edelleen pelosta, mutta en pystynyt estämään jatkuvaa värisemistä. Kirkkoon en kuitenkaan voinut jäädä. Siellä ei ollut elintarvikkeita, ja minulla oli nälkä.

Sen verran muistin, että juuri ruoka oli minut saanut lähtemään silloin liikkeelle. Se, ja myös luulo, että pahin oli ohi. Että kohta me ihmiset rakentaisimme yhteiskuntamme uudelleen. Mutta olin väärässä.

Surma jatkui edelleen. Ei samanlaisena, mutta se jatkui. Ensin jokin oli tuhonnut meidät, ja nyt näytti siltä, että me tuhoaisimme ennen pitkää itse loput.

Saattoiko jumala hylätä meidät näin?

-

Kuinka säälittävä olento.

-