Jamaine

4. Yksin, vaiko sittenkään?

Tässä oli jotain outoa, eivät esineet liikuskelleet paikasta toiseen itsestään. Sitten keksin.
- Isä, oletko käynyt huoneessani? huusin alakertaan.
-En ole.
Sydämeni alkoi hakkaamaan kiivaaseen tahtiin, jos se ei ollut isä niin kuka, tai mikä sitten? Käännyin ovea kohti ja samalla kuulin takaani raahaavan äänen, kuin jotain esinettä siirettäisiin. Käännähdin takaisin ja huomasin peilin liikkuneen jälleen, tällä kertaa enemmän, kuin aikaisemmin. Sen takaa paljastui osa jonkinlaista oviaukkoa. Juoksin peilin luo ja siirsin peilin nopeasti paikoilleen. Sydämeni tuntui lentävän rinnasta ulos.

Säpsähdin herätyskellon pirinään, vaikka ei ollut tapaistani säpsähdellä. Otin kaapistani nopeasti vaatteeni enkä edes katsonut niitä, sillä olin torkuttanut kelloa jo liian monta kertaa. Isäni naputti jälleen rannekelloaan portaiden alapäässä:
- Aiotko tehdä koulun myöhästymisennätyksen?
En vastannut mitään, syöksyin vain ulko-ovesta ulos ja autoon.

    Tuijotin tuskastuneena lukujärjestystäni huomaten samalla mustia mustejälkiä sen kulmassa. Mistä nekin olivat tulleet? En ehtinyt jäädä murehtimaan outojen mustetahrojen mysteeriä, kun huomasin Danielin kävelevän, tai pikemminkin juoksevan ohitseni.
- Daniel, odota! huusin hänen peräänsä ja tartuin häntä olkapäästä.
Poika säpsähti rajusti tuntiessaan käteni.
- Älä pelkää, kysyn vain, että missä matikanluokka on, sanoin rauhoitellen.
-Seuraa, hän kehotti.
Matematiikanluokan oven edessä Daniel koputti varovasti oveen. Oven aukaisi mies, jonka päälaki oli kaljuuntumassa hyvää vauhtia. Hänen ilmeensä synkistyi, kun heläytin enkelimäisen mielistelevällä äänellä, ihan vain ärsyttääkseni:
- Anteeksi, että ollaan myöhässä.
- Menkää paikoillenne, hetkinen oletko sinä se uusi oppilas?
- Kyllä olen Rosalie, sano vain Roseksi, sanoin ripsiä räpsytellen.
Daniel livahti nopeasti paikalleen tapansa mukaan luokan taakse. Kyllä, pidin koulusta vaikkei sitä nyt päälleppäin huomaisi, mutta minun oli pakko olla ärsyttävä lähes kaikille.
- Valitse paikkasi, minä olen Owen, opettaja sanoi heilauttaen kätensä laajassa kaaressa luokan edessä.
Käännyin ensimmäistä kertaa luokan eteen. Hienoa, eikö tässä koulussa ollut muita kuin paripaikkoja? Kävelin luokan taakse ja istahdin Danielin viereen.
- Aion roikkua perässäsi koko päivän, varaudu siihen, kuiskasin.
Ehdin nähdä Danielin hämmentyneen ilmeen ennen kuin hän käänsi päänsä pois.
- Uusi oppilas, Rose, ratkaisisitko tämän yhtälön taululle? opettaja kysyi.
Huokaisin ja kävelin liioitellun hitaasti taululle. Katsoin yhtälöä noin sekunnin ja kirjoitin vastauksen. Hymyilin omahyväisesti opettajalle ja kävelin takaisin Danielin viereen. Iskin hänelle silmää ja käänsin katseeni opettajaan, joka nosti silmälasejaan korkeammalle punastellessaan samalla.
- Tämä... tämähän on ihan oikein, miten ratkaisit tämän? hän änkytti.
Hymyilin vain salaperäisesti. Selvisin kaikista aineista ilman ajatustenlukuakin, vaikka toisin voisi luulla. Olinhan muutenkin älykkäämpi, kuin kukaan muu normaali ikäiseni. Senkin lisäksi, minulla oli vain halua ja kiinnostusta loistaa eri aineissa.

   Kun kello soi, tartuin Danielia hihasta ja sanoin:
- Saat näyttää minulle paikkoja.
Hän hätkähti ja loi sitten hätääntyneen katseen kiusaajiinsa.
- En anna noiden satuttaa sua, kuiskasin ja nyökkäsin poikia kohti, jotka olivat kerääntyneet piiriin ja jotka loivat pikaisia silmäyksiä meihin päin. Kävelimme luokasta ulos hiljaisuuden vallitessa. Aina välillä Daniel nyökkäsi kohti ruokalaa, kirjastoa, terveystiedon luokkaa tai liikuntasalia kohti. Punastuin ruokalan kohdalla, kun muistin, etten eilen käynyt syömässä, koska en löytänyt ruokalaa - ruokala oli sattumoisin viiden metrin päässä paikasta, jossa seisoin ja pyörin. -
- Mitä teet koulun jälkeen? kysyin.
- Olen yksin kotona, Daniel vastasi.
- Tule meille.
- Oikeasti? hän kysyi hämmentyneesti.
Nyökkäsin ja hymyilin hänelle. Halusin palavasti tietää lisää Danielista, mutta en voinut kysyä. Kyvyssäni oli vikoja, kuten se, että pystyin lukemaan vaan ne ajatukset, joita henkilö ajattelee sillä hetkellä, en aikaisempia.

Kävelimme ruokalaan. Olin saanut Danielin suostuteltua tulemaan syömään kanssani kun lupasin suojella häntä. Kaikki katsoivat meitä, ihan kaikki. Daniel laittoi ruokaa ihan vähän lautasen reunalle. Kävelimme ruokalan syrjäisimpään nurkkaan.
- Anteeksi, kun olen tällainen, Daniel sanoi yhtäkkiä.
- Millainen?
- En osaa jutella niin kuin normaalit ihmiset. En vain ole tottunut siihen, että ihmiset puhuvat minulle, tai edes huomaavat minut.
- Ei se haittaa, kyllä sinä opit.

    Istuimme autossa isän uteliaiden silmien alla. Mietin kertoisinko Danielille huoneessani tapahtuneista kummallisista asioista, mietin pitäisikö hän minua hulluna. Ehkä hän huomaisi itse. Minulla oli kaksi toivetta: ensimmäinen oli, että oppisin tuntemaan hänet paremmin. Toinen oli, että saisin kerrankin ystävän, jolle voin kertoa kyvyistäni.