Jamaine

1. Virhe, suuri virhe

       

~ "Näin kirjoitetut lauseet ovat muiden ajatuksia"

Paiskasin punaisen automme oven kiinni ja ristin käteni rinnalleni. Mustat pitkät hiukseni lentelivät tuulen mukana, kun tuijotin murhaavasti isoa, mustanpuhuvaa, hautausmaan ympäröimää taloa. Matkustajan puoleisesta ovesta nousi isäni, pitkä, laiha ja kalpea, aivan kuten minäkin. Mietin mitä ystäväni - joita voi todellakin kutsua ystäviksi – sanoisivat jos tietäisivät minne todellisuudessa muutin. Puhuin ruskettuvani Hollywoodin uimarannoilla, täällä ruskettumismahdollisuuksista, rannoista puhumattakaan, saattoi vain toivoa, ei sillä, että rakastaisin rannalla ravuksi palamista. Tämä oli niin pieni kaupunki, että se näkyi kartalla suunnilleen yhden ainoan bakteerin kokoisena eli se on niitä kaupunkeja, joita ei tarvitse opetella koulussa. Asuimme sitä paitsi ihan kaupungin reunalla josta lähimmälle asuinpaikalle on yli kaksikymmentä kilometriä, keskustastaan saattoi vain toivoa pääsevänsä. Kaiken lisäksi koulu - joka on tämän viheliäisen kaupungin ainoa – sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Miksikö muutimme ikivanhaan taloon, joka on ollut asumattomana 60-vuotta ja jonka edelliset asukkaat mädäntyivät siellä kymmenen vuotta unohdettuina ja kaiken lisäksi salaperäisesti kuolleina? Siksi, että isäni teki sen virheen, että ryhtyi papiksi ja vielä toisen virheen, että muutimme tähän pahaiseen kaupunkiin ja saimme pappilan. Isäni viittilöi muuttoautoja oikeaan paikkaan. Päätin lähteä tutkimaan paikkoja. Kävelin soraista tietä kohti suurta ovea, jonka kahvaa kokeilin. Ei lukossa, eipä tietenkään. Kuka hullu nyt tänne vaivautuisi? Normaali ihminen olisi varmaan säikähtänyt kuollakseen jo nähdessään talon. Minusta talo näytti viihtyisältä, mutta minähän en ollutkaan normaali. Taas näitä poikkeuksia minusta, niitä olikin monia. Harva tyttö osasi lukea ajatuksia ja jutustella mukavia kuolleiden kanssa. Astuin suureen eteishalliin. Mihin isä ja tytär tarvitsivat kolmikerroksista, aavemaista taloa jota voisi hyvällä tahdolla kutsua linnaksi? Talossa puolet huonekaluista oli paikallaan. Suunnistin portaat ylös ja toiseen kerrokseen. Käytävän päässä oli ovi, jonka aukaisin kiinnostuneena. Huone oli suuri ja mustaseinäinen, jossa oli kaksi suurta ikkunaa. Henkäisin ihastuksissani. Löysin edes jotain positiivista muutostamme. Kuulin ulko-oven aukenevan ja isäni kovaäänisen puheen, aioin saada tämän huoneen omakseni.

    Metallica soi niin lujaa, että seinät tärisivät. Hyräilin mukana ja laitoin paksun kerroksen mustaa ripsiväriä, kajaalia ja mustaa luomiväriä. Aukaisin vaatekaappini oven ja valitsin kirkkaanpunaiset farkut, Metallican mustan bändipaidan ja vetäisin  mustan nahkatakin päälleni. Katsoin kalpeakasvoista tyttöä peilistä tyytyväisenä. Otin harjan ja tupeerasin hiuksiani hieman. Suihkaisin vielä vähän lakkaa ja olin valmis. "Rose olisi kaunis jos se ei meikkaisi noin vahvasti tai pukeutuisi noin oudosti." Sitä kuulin usein, mutta koskaan sitä ei sanottu ääneen. Eihän minulle edes puhuttu. Huokaisin syvään ja mietin miten pääsisin alkuun.Yksinäisyys ei minua haitannut, eikä muiden katseet siitä kuinka outo olin, pikemminkin ilmapiiri. Asiaa helpotti se, että oppilaita oli puolet vähemmän kuin edellisessä koulussani, eli päänsärky vähenee. En edes tiennyt mistä kykyni olivat tupsahtaneet, muistan ensimmäisellä luokalla lukeneeni vahingossa opettajani ajatuksia tunnin ajan ja vastanneeni kaikkiin kysymyksiin oikein. Kerran isän kanssa hautausmaalla kun veimme kukkia mummini haudalle yhdestä haudasta alkoi kuulumaan puhetta. Aluksi säikähdin, mutta kerta kerralta se alkoi tuntumaan jopa normaalilta. Katsoin vielä kerran peiliin ja sammutin musiikin. Kävelin portaat alas ja näin isäni portaiden alapäässä naputtelemassa vihaisen näköisenä rannekkelloaan.
-Neiti on myöhässä heti ensimmäisenä päivänä.
Kohautin olkapäitäni ja hymähdin, ei se minua haitannut.

Kävelin sinisiä käytäviä pitkin etsien luokkaa 39. Koulu oli sekä sisältä, että ulkoa melko yksinkertaisen näköinen. Värimaailma vaihteli haalean sinisen, valkoisen ja vaaleanharmaan välissä. Sisustukseen ei juurikaan oltu panostettu, mutta valkoisia sohvia ja pöytiä vilahteli jokaisessa aulamaisessa kohdassa. Kun olin aikani etsinyt, löysin luokan, jonka ovessa oli suurilla numeroilla: "39."En pysähtynyt hengittämään oven taakse niin kuin useimmat muut. Koputin vain reippaasti ja lujaa oveen. Oven tuli aukaisemaan nuori naisopettaja, jonka suupielet kohosivat hymyyn ja hän sanoi:
-Tervetuloa, olet varmaankin Rosalia. Tulisitko esittelemään itsesi luokallesi?
"Millainen oppilas hänkin on, kun myöhästyy ensimmäisenä päivänään?"  Virnistin ilkikurisesti ja kävelin luokan eteen. Kiepsahdin kohti uutta luokkaani ja väläytin hohtavan hymyn. Niinpä tietenkin, paripulpetit. Tutkailin kaikkien kasvoja. Kaikki kasvot näyttivät uteliailta ja epäileviltä aivan kuten arvelinkin. Eräs mustahiuksinen poika takarivissä vilkaisi minua kerran ja siirsi katseensa takaisin pulpettiinsa. Sanoin korkealla ja kuuluvalla äänellä:
-Moi, olen Rosalie, mutta sanokaa vaan Roseksi.
-Sinun pitäisi valita itsellesi paikka, opettaja sanoi.
Meinasin huokaista ääneen. Etsiskelin katseellani vapaita paikkoja. Niitä oli vain kaksi, toinen mustahiuksisen pojan vieressä ja toinen platinablondin vieressä joka hymyili minulle kutsuvasti:
"Voit tulla viereeni." Tuhahdin.Tiesin noiden aikeet ilman, että lukisin niiden ajatuksia. Otin opettajan ojentamat biologian kirjat ja suuntasin askeleeni mustahiuksisen pojan viereen nurkkaan. Platinablondi tuijotti minua hämmästyneenä. Vieressäni istuva poika katsoi varovasti hiuksiensa takaa minua. Hymyilin hänelle ystävällisesti. Pojasta huokui surumielisyys ja ahdistuneisuus. Pystyin ajatustenluvun ansiosta myös tunnistamaan -joskin vaikeasti- ihmisten tunteita, mutta tämän pojan tunteet olivat niin vahvat, että minun ei tarvinnut edes yrittää. Pidin pojan pukeutumistyylistä, sillä se oli melkein samanlainen kuin minulla.

Välituntikello soi. Onneksi seuraavakin tunti oli biologiaa, en ainakaan seikkaillut käytävällä yksin. Jäin lähelle luokkamme ovea ja katselin ympärilleni. Katseeni osui mustahiuksiseen poikaan, joka istui vähän syrjempänä kuin muut ja häntä lähestyvään poikajoukkoon.