Jamaine

11. Minäkin näen sisällesi

Kävelimme kohti kivimökkiä. Jouduimme rämpimään kosteassa jäkälässä, vaikka viimeksi kun kävelimme täällä, tie oli täysin helppokulkuinen. Kun pääsimme tummanruskealle ränsistyneelle puuovelle, aukaisin narisevan oven varovasti. Sisältä paljastui pienen pieni tila, jossa oli kivinen avotakka, kaksi upottavan näköistä nahkanojatuolia ja koko sivuseinän peittävä kirjahylly. Astuin varovasti pari askelta kohti avotakkaa ja säpsähdin. Liekkien sisällä oli vahingoittumaton pieni lappu, jossa luki kauniilla koristeellisella käsialalla: "Minä tiedän, että olette täällä. -Jamaine"
- Erittäin omaperäistä, mutisin ja viskaisin lapun takaisin takkaan. Osuttuaan liekkeihin lappu alkoi muuttumaan mustaksi reunoiltaan ja paloi lopulta kokonaan. Daniel selasi kirjahyllyjä, vetäisi yhden hyllystä ja sanoi:
- Tule katsomaan, täällä on kirja, jossa lukee Jamaine, mutta tämä on jotain outoa kieltä.
Kävelin Danielin luokse ja katsoin kirjoitusta. Se oli kirjoitettu käsin, teksti oli koukeroista ja kaunista, paperi oli erittäin vanhaa. En saanut tekstistä aluksi mitään selkoa, mutta sitten tunnistin sanan potestatem, voima. Sana melkein pomppasi silmilleni, kuin siinä olisi taikaa, joka vetää puoleensa.
- Se on latinaa, mumisin.
Otin kirjan Danielilta ja läimäytin sen puiselle pöydälle. Aloin selailemaan sivuja otsa rypyssä.
-Me tarvitsemme sanakirjaa, en pysty lukemaan tätä, sanoin.

Kirja painoi valkoisessa repussani paljon, kun aukaisin puuoven. Pysähdyin äkisti ja sen seurauksena Daniel törmäsi minuun.
- Lunta, ensilumi, totesin ällistyneellä äänellä.
Daniel katseli lumoutuneena taivaalle, josta satelivat pehmeän ja pumpulisen näköiset lumihiutaleet, jota laskeutuivat verkkaisesti valkoiseen maahan. Maassa oli jo paljon lunta keräytyneinä nietoksiksi. Lähdimme kävelemään kohti kanavasiltaa hiljaisuuden vallitessa.
- Minä en pelkää sinua, pelkään vaan Jamainea, Daniel sanoi, kun olimme päässeet lumen peittämälle kanavasillalle.
- Minusta sinun kannattaisi pelätä, pääsen syvemmälle pääsi sisään, kuin uskotkaan, sanoin virnuillen ilkikurisesti.
-Sitten varmaan tiedät, kuinka paljon ajattelen sinua.
Pyöristin muka järkyttyneenä silmiäni ja kaappasin Danielin halaukseeni. Yritin olla välittämättä sydämeni lepatuksesta sisälläni, minä en saa tuntea mitään näin voimakasta, olen vaarallinen.
- Tietäisitpä mitä ajattelen sinusta, ja kuinka paljon minä ajattelen sinua.
Daniel irrottautui halauksestani ja painoi kätensä kasvoilleni. Ensin hän vain tuijotti syvälle silmiini, ja minä hukuin hänen silmiinsä. Sitten yllättäen hän painoi huulensa omilleni. Hän liikutti niitä hieman arasti, kunnes pysähtyi ja kuiskasi korvaani:
- Minäkin näen sisällesi.
Jähmetyin. Ei, ei kukaan saisi nähdä sisälleni. Irrottauduin Danielin otteesta ja lähdin kävelemään nopeasti kohti kotiani. Tunsin pojan hämmennyksen ja kuulin hänen sekalaiset ajatuksensa. Suljin hänen ajatuksensa ulos ja yritin sen sijaan ajatella kirjaa repussani. Ei onnistunut. "Rose, miksi?" Kirin tahtiani entistä nopeammaksi. Tiesin Danielin seuraavan perässäni.

Paiskasin kirjan pöydälle niin lujaa, että se kimposi melkein lattialle. Daniel ei sanonut mitään, tuijotti vain.
- Opiskelin latinaa edellisessä koulussa, mutta joudumme varmaan käyttämään jonkinlaista sanakirjaa, sanoin hieman ärtyneellä äänellä ja kävelin kaapilleni. Otin kaapistani ylimmäiseltä hyllyltä perimmäisestä nurkasta latinan sanakirjan ja viskaisin sen Jamaine –kirjan viereen. Sitten nappasin kirjat syliini toisella kädellä ja toisella tartuin Danieliin ja vedin hänet viereeni sängylleni.
- Minä käännän, sinä etit sanoja jos tarvin, okei? kysyin.
- Okei.
- Jamaine on maailmankaikkeuden mahtavin olento, jonka voi tuhota vain siten, että Jamaine juo sukujuuriaan olevan verta, jos Jamaine ei ole sidoksissa ihmisiin, hän on tuhoutumaton, luin paperistani, jonka olin kääntänyt ensimmäisestä luvusta.
- Onko meidän Jamaine tuhoutumaton? Daniel kysyi varovaisesti.
- En usko, on varmasti muitakin keinoja. Minä en ainakaan ole, isäni on elossa, sanoin melkein tunteettomasti.
Jotakin tapahtui päässäni sillä hetkellä, halusin palavasti nähdä Jamainen uudestaan, se halu veti minua puoleensa niin voimakkaasti, että minun oli pakko seurata sitä. Lähdin kävelemään kuin transsissa ulos huoneestani, portaat alas, ulko-ovelle ja ulos. Seisahduin hautausmaalla suurimman ja kauneimman haudan luo. Risti oli tummaa kiveä ja täynnä koristeellisia kaiverruksia. Haudassa luki Jamaine ja tekstiä latinaksi, en ehtinyt kääntää sitä, sillä silloin se  ilmestyi, kauniina kultakiharaisena pienenä tyttönä, jolla oli vaalea veren tahrima mekko. Hänellä oli hyiset kirkkaansiniset silmät, jotka kaappasivat katseeni, ja hymy, hymy, joka oli samalla niin lumoava ja hurmaava, ja samalla niin tappava.

~ Pahoittelut tän luvun viivästymisestä, kirjotin tän niiin moneen kertaan uudestaan ja uudestaan. En vaan ollu tyytyväinen tähän, enkä kyllä oo vieläkään. HUOM! Kirjoitan kaverini princesslytherin_ kanssa kirjaa nimeltä "I'm yours and only yours" (löytyy myös mun lukulistalta sieltä ihan alhaalta) joten käykääpä tsekkaamassa, jos kiinnostaa. Se on vähän erilainen tähän verrattuna ;)