Jamaine

16. Lifesaver

Daniel:

Tunnustelin Rosen pulssia, sitä ei ollut. Hengitykseni kiihtyi, kun paniikki iski minuun voimalla. Sisälläni nyki voimakkaasti, pidätin hysteeristä itkua. Hengitykseni alkoi hidastumaan, tunsin tukehtuvani. Miten kaikki pystyi tapahtumaan niin nopeasti? Miten minun odotettiin pysyvän mukana tässä? Ensin olin Rosen kanssa maailman onnellisimpana poikana ja yhtäkkiä Rosen ruumis makasi edessäni. Aloin nytkähdellä, kun en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Kesti hetken tajuta, että käsilleni valuivat normaalien märkien kyyneleiden sijasta punaisia, paksuja kyyneliä. Säikähdin tosissani. Itkin kirjaimellisesti verta. Tunsin käden olkapäilläni:
- Ei mitään hätää Daniel, meillä on tasan viisi minuuttia aikaa herättää Rose henkiin tai hän kuolee lopullisesti, Lucy sanoi nopeasti ja katosi sekunnin murto-osassa muuttuen epäselväksi sumuksi silmissäni. Ehdin räpäyttää kahdesti silmiäni jotka olivat täyttyneet verisistä kyyneleistä, kun Lucy tuli luoksemme kädessään se sama veitsi, jolla Rose oli muuttanut Clairen Jamaineksi. Sitä ajatellessani katsoin kuin vaistomaisesti Claireen. Hän makasi edelleen maassa huutaen ja kiljuen, eikä ilmeisesti tajunnut mitään mistään, mitä ympärillä tapahtui. Siirsin samassa kauhistuneen katseeni Lucyyn, joka oli kyykistynyt Rosen viereen ja viilsi hänen ranteita, olkapäitä, polvia ja vatsaa repien samalla vaatteita tieltä. Sitten hän viilsi ranteeseensa haavan ja valutti vertaan joka ikiseen Rosen kehossa olevaan viiltoon. Sitten hän katsoi minuun ja sanoi:
- Tarvitsen sinunkin vertasi, jos vain haluat.
- Tietenkin haluan, vastasin.
Vastaushan oli päivänselvä. Siirryin Lucyn viereen ja ojensin ranteeni. Lucy otti sen varovasti käteensä ja alkoi hitaasti viiltämään. Rannettani kirveli hieman, mutta en valittanut. Hän heitti veitsen olkansa yli ja puristi kättäni kaksin käsin, jotta vereni valuisi haavaan. Hän ei valuttanut vertani kuin yhteen haavaan, sydämen kohdalla olevaan. Katsoin häntä kysyvästi kun hän repäisi Rosen paidasta suikaleen ja sitoi sen ranteeni ympärille.
- Rose rakastaa sinua ja olet ihminen, joten veresi saa hänen sydämensä sykkimään. Omani saa hänen verensä kiertämään ja muut elintoiminnot käynnistymään, hän selitti.
Nyökkäsin. Konttasin Rosen pään taakse ja nostin sen syliini. Veriset kyyneleeni valuivat hänen päälleen. Silitin hänen kasvojaan ja hiuksiaan kauan, kunnes hänen vartalonsa alkoi kohoamaan ilmaan ja  hänen sydämensä pyrähti käyntiin. Kuulin sen ihmisen herkillä korvillanikin. Lucy hymyili voitonriemuisesti:
- Hän elää.

Rose:

Se oli kummallista. Olin rauhallinen ja rento, aivan kuin nukkuisin. Kaikkialla oli pimeää, mutta välillä siellä täällä leijui kuvia rakkaistani. Muistoja, syntymästä kuolemaan. Ensin nopeasti sitten hitaasti. Muistini sopukoissa ilmeisesti muistin kun synnyin. Putkahdin verisesti pimeästä valoisaan ja näin äitini kauniit kasvot. Olisin halunnut pysäyttää niiden kohdalle, mutta jokin pysäytti muistoni ja sai ne katoamaan, leijailemaan mustassa pimeydessä yhä kauemmaksi. Musta pimeys alkoi muuttumaan väreiksi, se muuttui liukuvärien tavoin punaisesta oranssiksi ja siitä keltaiseksi. Värit alkoivat pyörimään silmissäni. Sitten kipu iski uudelleen. Enkö saisi olla sitä ilman edes kuolleena? Meni sekunti ja tunsin yhtäkkiä ruumiini, painavampana, kuin kasa tiiliskiviä. Jokin nyki minua sisältä ja yritin hammasta purren pitää itseäni sen pinnalla missä ikinä makasinkin. Sitten tuli rajuin kaikista, kuin minua olisi isketty selkäni alta valtavalla, selän kokoisella vasaralla ja ylävartaloni kohosi puoli metriä ilmaan. Pääni pysyi ihmeellisesti paikkallaan. Nytkähtely jatkui, kunnes silmäni revähtivät auki. Pääni yläpuolella taivaan peitti Danielin komeat kasvot ja maailman suloisin hymy. Tunsin suupielieni kohoavan hymyyn. Ehkä olinkin jonkinlaisessa taivaassa, vaikka en Jumalaan uskonutkaan. Sitten huomasin hänen veriset poskensa, ei suloiset enkelit voineet vuotaa verta. Suuni mutristui.
- Sinä elät, Daniel henkäisi ja painoi huulensa otsalleni.
Elän? Miten voin elää? Toisaalta Jamainenhan piti olla kuolematon, kunnes toisen jamainen erityiskyky astuu kuvaan. Oliko Jamainen erityiskyky salama? En saanut suutani auki jostain syystä, vaikka taistelin vimmatusti.
-Herätimme sinut henkiin. Sinä tarvitset nyt verta, että voit puhua, Lucy selitti ja istui ilmeisesti vieressäni. Verta, mistä saisin verta?
- Daniel, Rose tarvitsee verta, Lucy sanoi.
Ei, ei, ei en voisi käyttää Danielin verta siihen. Lucy ei välittänyt ajatuksiani Danielille, joka ehti ottaa veitsen käteensä ja viiltää jostain ilmestyneen haavansa uudestaan auki. Hän puristi kättään kaikin voimin ja hänen verensä valui pisaroina huulilleni. Tunsin ensin inhoa, mutta sitten pystyin maistamaan verta. Se maistui taivaalliselta, vampyyrinvaistoni tulivat esiin ja tarrauduin Danielin kädestä alkaen imemään hänen vertaan ahneesti. Kaikki järkevyys katosi päästäni, kaikki rakkaus, oli vain verta.
- Rose, lopeta imet hänet kuiviin! Lucy kiljui jossain kaukana.
Minua ei kiinnostanut, unohdin sanat sekunnin murto-osassa. Yhtäkkiä joku tempaisi verenlähteeni pois ja olin hyökkäämässä tempaisian kimppuun, kunnes järkeni palasi. Näin maassa silmät ummessa makaavan Danielin. Mitä olin tehnyt? Kirkaisuni kaikui metsissä, kivissä joka puolella. Ryntäsin Danielin luokse ravistelemaan häntä. Onnekseni hänen silmänsä aukesivat.
- Anteeksi, anteeksi, anteeksi, toistelin itkien.
Daniel köhi ja sanoi:
- Ei tässä mitään, sehän on ymmärrettävää.
Kaikki tapahtui sekunneissa, en ehtinyt edes käsittää mitä tapahtui. Yhtäkkiä noin viiden metrin päässä ollut Claire oli saanut muutoksensa loppuun, päättänyt juosta Danielin kimppuun ja alkanut hakata hänen päätään maahan. Lucy oli salamana paikalla ja kiskaisi villiintyneen Clairen irti Danielista ja viskaisi maahan. Minä kaappasin jälleen tajuttoman Danielin syliini, juoksin niin nopeasti, kuin pystyin omaan huoneeseeni ja laskin hänet sängylleni.

Mitäs hemmettiä taas teenkään? Mieti Rose, mieti. Olinko liian vaarallinen Danielille? Olin melkeen tappanut hänet ja Claire myös. Ainoa järkevä vaihtoehto oli käskeä hänen kiertää meidät Jamainet kaukaa. En minä siihen pystyisi. Istuin lattialle Danielin sängyn viereen ja nojasin käsiini. Olin niin syvällä ajatuksissani, etten huomannut Danielin heränneen.
- Rose, tee minusta Jamaine, voisin auttaa teitä, enkä olla tälläinen heikko ja hyödytön, hän kuiskasi.
- Haluatko varmasti tätä? Eläisit ikuisesti, ikuisuus on hyvin pitkä aika, varmistin.
Daniel nyökkäsi ja sanoi:
- Haluan, eikä ikuisuus ole mitään jos saan viettää sen sinun kanssasi.
Hän laittoi kätensä poskilleni, painoi huulensa omilleni ja suuteli pitkään ja kiihkeästi. Irroittauduin suudelmasta minuuttien kulutta ja sanoin:
- Selvä, teen sen.

~ Okei en oo yhtää tyytyväinen tähän, mutta kelvatkoo.