Jamaine

9. Jamaine

Suljin silmäni, en halunnut nähdä kuinka liiskautuisimme puuta vasten.
- Rose, oikea isäsi palasi, Daniel kuiskasi.
Raotin varovasti silmiäni ja olin pyörtyä. Isäni, oikea isäni, istui ratissa ja vihelteli iloisesti. Mitä hittoa, eivätkö ne olleetkaan harhoja? Olivatko ne olioita, jotka muuttivat muotoa? Mistä isäni oli tullut? Oliko se olio isän sisällä? Päässäni räjähti jälleen ja aloin kiljua. Edessämme olevat liikennevalot alkoivat vilkkua, punainen, keltainen, vihreä ja jälleen uudestaan salamannopeaan vauhtiin. Isäni teki hätäjarrutuksen ja painoi kätensä korvilleen, Daniel totesi:
- Teit sen taas.
- Mitä sinä oikein teet? isäni karjui.
- Mistä sinä oikein tulit? huusin vastaan.
- Miten niin? Olen ollut tässä koko ajan, oletko ottanut jotakin? isäni kysyi hämmästyneenä.
- En, minä kai nukahdin.

    Hakkasin päätäni seinään ja kirosin mielessäni.
- Lopeta, Daniel käski.
- Daniel, meidän on pakko selvittää tämä juttu, räjähdän muuten, sanoin.
- Minä autan sinua nyt, kun olet aina auttanut minua, Daniel vastasi.
- En vieläkään ymmärrä, miten voit ottaa tämän asian näin hyvin. Miten voit olla normaali, vaikka sinut on käytännössä heitetty keskelle yliluonnollista yhden illan aikana?
- Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun näen jotain yliluonnollista.
Silmäni pyöristyivät lautasiksi.
- Miten niin?
- Kun isäni kuoli, hänen haamunsa ilmestyi minulle. Hänen hautansa on itseasiassa melkein teidän pihalla, kauempana metsässä.
Menin sanattomaksi. Olin niin ällistynyt, että onnistuin vain tuijottamaan häntä. Se selitti osittain Danielin yllättyneisyyden talomme nähdessään.
- Anteeksi, etten kertonut aiemmin, minun on vähän hankala puhua tästä.
- Ymmärrän, olen pahoillani, kuiskasin.
Daniel nyökkäsi ja tuijotti mietteliäästi peiliäni.
- Ehkä se on vain tämä alue, missä tapahtuu yliluonnollisia asioita? hän pohti.
- Ehkä, mutta entä se, mitä tapahtui autossa?
- Jos se olento kulkee mukanasi?
Kohautin hartioitani.
- Kun laitoit tuon peilin tuohon, oliko sen takana käytävää? hän kysyi.
- En ole laittanut sitä siihen, se oli siinä valmiiksi, kun muutimme tänne, niin kuin suurin osa muistakin tavaroista.
- Eli ne tavarat ovat 60 -vuotta vanhoja ja niiden kuolleiden asukkaiden jäljiltä?
Nyökkäsin.
- Tiesitkö, että sen kuolleen pariskunnan tytön ruumista ei koskaan löydetty?
Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Pudistin päätäni.
- Päivää ennen kuolemaansa pariskunta soitti mielisairaalaan, koska heidän tyttärensä kuulemaan näki olemattomia. Kun he eivät tuoneet tyttöä, mielisairaalassa luultiin, että he haluavat hoitaa tytön itse. Kukaan ei tajunnut heidän kuolleen.
- Mistä tiedät nämä asiat? kysyin.
- Kaikki tässä kaupungissa asuvat tietävät, miksi luulet, että ihmiset kiertävät tämän paikan kaukaa?
- Luulin, että tämä paikka oli vain niin pelottavan näköinen.
Daniel naurahti ja sanoi:
- Nyt tiedän, mitä tehdään.

- Daniel, oletko sinä nyt tosissasi? kysyin, kun seisoimme kanavasillan juurella käsi kädessä. Olin halkeamassa onnesta, koska Daniel oli itse ottanut kädestäni kiinni.
- Jostakin ne oliot tai se olio tulee ja luulisin, että tuolta toiselta puolelta, vaikka se ruumis oli varmasti hautausmaalta, mutta ei se, joka ohjasi sitä, Daniel totesi.
Tuijotin Danielia epäuskoisesti, kun hän veti minua kanavasillan yli kohti tiheää ja pimeältä näyttävää synkkää metsää.
- Miten voi olla mahdollista, että pelkäät paria murrosikäistä poikaa, mutta et pelkää hengenvaarallisia olentoja, etkä hullua tyttöä, joka lukee ajatuksiasi, puhuu kuolleille, ja ties mitä muuta? kysäisin.
Daniel vain kohautti olkapäitään ja jatkoi vetämistäni, kunnes pääsimme metsän rajalle.
- Oletko varma tästä? varmistin.
Vastaukseksi hän nykäisi minut kohti metsää. Heti astuttuamme ensimmäisen puurivistön ohi, metsä kaartui päällemme kuin tumma kupu. Nielaisin varovasti ja tarkastelin Danielin kasvoja, ne olivat tyynen rauhalliset. Puristin tiukemmin Danielin kättä - rohkeuteni alkoi pettää – ja kysyin varovaisesti:
- Osaatko varmasti takaisinkin?
- Osaan, tunnen metsät, koska olen viettänyt niissä paljon aikaa, Daniel vastasi.
- Tämä ei olekkaan tavallinen metsä, mutisin lähes kuulumattomalla äänellä.
Daniel katsahti minuun kysyvästi, mutta en ollut huomaavinani vaan astelin eteenpäin. Metsä oli peittynyt sammalpeittoon, kuten kanavasiltakin. Joka puolella oli mäntyjä, jotkin olivat kaatuneet, jotkin katkenneet heikentyessään. Päivänvalo ei päässyt kuvun läpi, mutta metsällä oli jonkinlainen oma valo, joka valaisi kulkuamme. Yhtäkkiä jalkani osui johonkin kovaan ja kiinteään, männyt vilisivät silmissäni ja tunsin pehmeän sammalpeitteen kehoni alla.
- Oletko kunnossa Rose? Kompastuit kiveen, Daniel kysyi ja tarttui käteeni vetääkseen minut ylös.
Nyökkäsin ja kirosin mielessäni.
Kun nostin katseeni eteenpäin, säpsähdin. Edessäni oli aukea niitty, tai oikeastaan metsä, jonka puut oli raivattu pois. Olin varma, että vielä ennen kaatumistani edessäni oli ollut puita silminkantamattomiin. Daniel huomasi varmaan saman, sillä hän säpsähti rajusti jälkeeni. Aukean toisessa päässä oli kivimökki ja yhtäkkiä lumouduin siitä. Astuin askeleen eteenpäin, mutta lumous katkesi sillä eteemme tuli kaapin kokoinen mies, jolla oli kullanväriset hiukset. Mies kallisti hieman päätään, kunnes hän muuttui hoikaksi kissamaiseksi naiseksi, jolla oli kullanväriset lainehtivat rintojen alapuolelle ulottuvat hiukset. Naisen suuret hohtavan vedensiniset silmät kapenivat viiruiksi kun kuiskasin:
- Mikä sinä olet?
- Sama mikä sinäkin, Jamaine, nainen heläytti äänellä, joka kuullosti tuhansien viulujen sulosoinnulta.

~ Hellou, mietin, et mites ois, jos kirjottasin noiden puheet puhekielellä? Alunperin ne oliki, mut muutin ne kirjakielelle. Kumpi ois luontevampaa tai näyttäis paremmalta? Muistakaa kommentoida ja antaa tähtiä! ❤️