Jamaine

19. "Saanko luvan" -Kuolema

Juuri silloin Danielin luo käveli neljä poikaa ivallisesti hymyillen. Yksi pojista repi hänet lattialta ylös ja nosti seinää vasten, toinen nosti hihansa ylös ja löi. Danielin tavallisesti varma suojaus murtui hetkessä. Kyyneleet alkoivat karkailemaan pitkin hänen poskiaan.
-Itketkö äitiäsi? Harmi, kun hän ei pääse tänne auttamaan pikkuistaan, yksi pojista kysyi virnuillen.
Danielin kasvot vääristyivät tuskasta ja parin kyyneleen sijaan hän tärisi itkunsa voimasta. "Äitiäkään ei enää ole, olen ihan yksin tässä paskamaisessa maailmassa."  Valahdin kalpeaksi ja lyyhistyin lattialle. Lucy ja Claire olivat hetkessä vieressäni.
-Mikä hätänä Rose? Lucy kysyi.
-Daniel, kuunnelkaa hänen ajatuksiaan, vastasin.
He kääntyivät kysyvästi Danieliin päin, kunnes molemmat valahtivat kalpeaksi, aivan kuten minäkin.
-Voi hyvä luoja. Rose Daniel ei kestä ilman sinua, sinun on pakko palauttaa hänen muistonsa. Sinun on ihan pakko, Claire sanoi.
"Kuka minua edes kaipaisi, ei kukaan."  Danielin ajatukset valuivat uudestaan itsemurhasuunnitelmiin. Tärisevin jaloin juoksin hänen luoksensa ja tunkeuduin hänen ja poikien väliin.
-Nyt hitto vie lähdette muualle siitä! huusin ja tönäisin lähintä poikaa.
Pojat lähtivät yllättävän nopeasti puolijuoksua pois, sillä palautin heidän muistonsa sekunnin murto-osassa. He katsoivat minua hämmentyneenä, kuin pohtiakseen, miksi he edes suututtivat minut. Käännyin Danieliin päin, mutta liian myöhään. Hän oli jo lähtenyt. Käänsin hätääntyneen katseen Claireen ja Lucyyn. Claire osotti koulun ovia. Lähdin juoksemaan. Tiesin, että saattaisin myöhästyä. Kymmeniä metrejä korkea silta, oli vain muutaman kymmenen metrin päästä koulultamme. En voinut juosta yliluonnollista vauhtia, sillä ihmisiä oli joka puolella. Minun oli pakko tyytyä nopeimpaan ihmisvauhtiini. Sitten näin Danielin selän, vain pienenä mustana pisteenä kaukaisuudessa. Aloin itkeä juostessani häntä kiinni. Tuntui, että hän vain katosi koko ajan kauemmaksi.

Pian huomasin hänen pysähtyvän. Hän oli sillan kaiteen vieressä. Kiristin tahtiani niin nopeaksi, että se hipoi yliluonnollista vauhtiani. Daniel kiipesi seisomaan ohuelle kaiteelle katse kohti mustanpuhuvaa, syvää merta.
- Daniel ei! huusin niin lujaa, kuin pystyin.
Daniel kääntyi katsomaan ja horjahti pienesti. Tempaisin vauhtini äärimmilleen, en enää välittänyt siitä, että ihmiset näkivät kaiken. Saavutin Danielin ja tarrasin kiinni hänen kädestään. Hänen punareunaiset, kyyneleiset silmänsä katsoivat alas kohti minua.
- Miksi sinä muka välittäisit? hän kuiskasi kuulumattomasti ja ivallisesti. Hän ei enää liikahtanutkaan, hän katseli alas, tummanpuhuviin aaltoihin.
Sanat raatelivat minua sisältä, kuin veitset. Kyyneleet valuivat puroina kasvoillani. Oli melkeinpä kliseistä, että kuoleman kutsuessa uhriaan viimeiseen tanssiin, uhri ei enää halua kieltäytyä, vaan lumoutuu. Silloin minä näin Kuoleman. Hän nousi aalloista hitaasti ylöspäin, katsoen lumoavasti Danielia. Sitten hän katsoi minua silmästä silmään, hymyillen ivallisesti. Se hymy oli tuttu, se hymy oli Jamainen, Jamaine hallitsi Kuolemaa, Jamaine hallitsi Danielia. En nähnyt enää Kuolemaa luurankona viitassaan, näin hänet Jamainena tummassa mekossaan.
- Anna minun auttaa sinut alas ja näyttää! huusin epätoivoisesti yrittäen olla huomioimatta Kuoleman lähestymistä. Tartuin Danielia toisestakin kädestä ja vetäisin hänet voimalla alas kaiteelta. Hän katsoi minua vihaisesti, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt hänellä tuota ilmettä. Siirsin katseeni Kuolemaan. Katkaisin hänen ja Jamainen välisen sidoksen antaen katseeni porautua syvälle hänen sisälleen. En tiennyt, miten pystyin tekemään sen, mutta sain Kuoleman hallintaani. "Mene pois, sinua ei tarvita täällä tänään, etsi joku, joka oikeasti tarvitsee sinua. Älä enää vie nuoria, jotka eivät itsekään tajua, mitä ovat tekemässä." Danielin ja Kuoleman yhteys katkesi.  Daniel lyyhistyi istumaan kaidetta vasten. Istuin hänen viereensä.
-Daniel, anteeksi, kuiskasin purskahtaen uudelleen itkuun.
Sitten menin hajareisin hänen syliinsä niin, että olimme kasvotusten. Tuijotin suoraan syvälle hänen silmiinsä pyyhkien kyyneleitä omistani. Painoin käteni hänen poskilleen ja ajauduin tummaan pimeään. Kaivoin hänen alitajunnastaan muistot, jotka olin kätkenyt. Jokaisen hetkemme, jokaisen suudelmamme. Hän säpsähti ja värisi yllätyksestä. Irroitin käteni hänen kasvoistaan ja kiedoin ne hänen ympärilleen rutistaen hänet lujaan halaukseen. Hän tärisi allani kyynelten voimasta. Itkimme molemmat.  Hetken päästä, kun itkumme oli laantunut, pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja aloitin:
- Äitisi..?
- Äitini kuoli erittäin oudossa auto-onnettomuudessa, hän vastasi kuiskaten.
- Se oli varmasti Jamaine. Voi Daniel, olen niin pahoillani, kuiskasin vetäen hysteerisesti itkevän pojan lähemmäksi itseäni.
- En enää koskaan jätä sinua, lupaan sen, kuiskasin.

~ Ekaks pahoittelen tän luvun pituutta, mun oli pakko jättää tähän tietyistä syistä. Pahoittelen myös tän luvun laatua, mä vaan kirjotin, mitä mieleen tuli joten tän luvun tasoki vastaa sitä. Halusin vaan saaha tän luvun tehtyä :D en tiiä, en erityisemmi tykkää tästä.