Jamaine

22. Polttomerkitty

| Tos ylhääl on sit maagista musiikkii jos haluutte samaa fiiliksee mikä mul oli tätä kirjottaes |

Tarrauduin Danielia kädestä ja käytin kaiken voimani vetäessäni hänet ulos luokasta. Matala murina jatkui hänen kurkussaan. Toivon, ettei hän räjähtäisi käsiin joksikin ihmissudeksi keskellä koulua. En tiennyt nimittäin mitään ihmissusimuodostamme. Päästessämme käytävälle kiskoin hänet yliluonnolliseen vauhtiimme ja johdatin hänet ulos koulusta koulumme takaiseen metsään.

Paiskasin hänet vasten puunrunkoa.
- Mikä sinua vaivaa? Olet kuin joku eläin! huusin.
- Ehkä minä olenkin eläin, Daniel sanoi muristen.
Pojan silmissä hehkui jotain vaarallisen punaista. Se ei ollut vampyyrimaista, se ei kuulunut millekään tietämälleni yliluonnolliselle olennolle. Ehkä se oli Jamainen merkki. En tunnistanut enää mitään tuossa pojassa. Se ei todellakaan ollut Daniel. En tiedä miksi, mutta minulle tuli suorastaan pakonomainen tarve käyttää väkivaltaa tuohon ivallisesti virnuilevaan poikaan. Suuttumus tärisytti kehoani ja sai minut kiristelemään hampaitani. Tartuin poikaa rinnuksista ja nostin hänet puuta vasten.
- Mene ulos Danielin kehosta, tai minä hakkaan sinut ulos sieltä, sihisin hampaideni välistä.
- Hakkaa vain, katsotaan mihin kykenet. Pystytkö oikeasti lyömään minua?
- Sinä et ole Daniel, sinä olet saastainen kusipää, sihisin ja läimäisin hänen poskeaan kädelläni.
- Danielisi onkin syvällä sisälläni, hän tuntee jokaisen iskusi.
- Hän ymmärtää kyllä.
- Oletko varma?
- En voisi olla varmempi, sanoin ivallisesti ja kohotin nyrkkini ylöspäin. Puristin kaiken vihan sisältäni ja kohdistin sen Danieliin. Hän paiskautui taaksepäin. Poika iskeytyi jokaiseen puuhun ja jokainen puu katkesi kuin hento oksa. Kävelin hänen perässään hypellen katkenneiden puiden yli. Lopulta työnsin hänet päin kallionseinämää ja hakkasin hänen päätään siihen. Seinämä tahrautui vereen. Tartuin jälleen poikaa rinnuksista hallitsematta itseäni.
- Milloin sinä tajuat, että minä olen vahvempi. Minä olen nuorempi, minulla on erikoiskykyjä. Tunnen vahvuuteni kovempana ja vahvempana, kuin sinä. Minulla on armeija. Kykenen luomaan siitä vahvemman, kuin sinä koskaan. Sinä et ole mitään rinnallani. Et tule koskaan voittamaan minua tällä tavalla. Tiedätkö miksi? Koska minä kykenen hallitsemaan Danielia, sihisin. Upotin kynteni Danielin päähän ja annoin voiman virrata käsistäni. Suljin silmäni ja leijuin jälleen Danielin pään sisällä ja hänen kehossaan.

Tiesin heti, milloin näin Danielin oikean sielun. Se oli kirkas valoläiskä kaiken tummuuden keskellä. Se lähes kiljui apua. Näin joka puolella merkkejä, ne olivat kuin polttomerkkejä. Ne olivat vahvoja. Yritin pyyhkiä niitä pois. Se oli vaikeaa, yhdenkin poistaminen muutti oloani todella heikoksi. Minä kuitenkin jaksoin, koska pojan hohtava sielu kirkastui ja kasvoi, jokaisen merkin jälkeen. Jamainen ääni kaikui päässäni vahvana ja ivallisena. Vaikka saisitkin minut pois, et saa häntä koskaan ehjänä takaisin. Minä tuhosin hänet lopullisesti. Minä tiesin sen, poika oli sisältä yhtä repaloitunutta verhokangasta, vanhaa, tummanharmaata, likaista verhokangasta. Jokainen kadonnut polttomerkki tarkoitti yhtä syvää, veristä reikää. Hänen sielunsa itki kivusta, huusi tuskasta ja minä vain pahensin sitä. Olinko itsekäs, jos halusin saada pahuuden pois hänen sisältään niin paljon, että tuhoaisin hänet itse? Taisin olla.

Lopulta jäljellä oli vain yksi, suuri polttomerkki. Se oli kolme kertaa suurempi kuin muut, kolme kertaa tuskallisempi kuin muut. Viimeinen polttomerkki. Viimeinen koettelemus. Viimeinen tuskanhuuto. Se voi tappaa hänet, heikko, lähes kadonnut ääni sanoi pääni sisällä. Danielin lähes kokonainen sielu huusi edelleen. Hipaisin sitä. Pysy vahvana, pysy koossa, minä lupaan korjata sinut. Sitten iskin häneen viimeiset voimani. Voima räjähti käsissäni. Se räjäytti molempien tajunnan. Jamainen hengen tilalla ei ollut enää mitään. Lopulta lensin ulos Danielin tajunnan sisältä. Iskeydyin voimalla maahan ja Danielin ruumis läsähti puunrunkoa vasten.

Oloni oli täysin voimaton, olin kuluttanut kaiken, mitä minusta oli jäljellä. Tuijotin raskain silmin poikaa, joka istui silmät ummessa lähes viiden metrin päässä. Minun oli pakko päästä hänen luokseen. Hitaasti raahasin raskasta ruumistani kohti poikaa. Kun vihdoin pääsin hänen luokseen, menin makaamaan ja vetäisin hänet viereeni. Painoin hänet tiukasti itseäni vasten ja suljin silmäni.

Heräsin auringonvalon hivellessä lämpimästi kasvojani. Tunsin jonkun tärisevän sylissäni. Avasin hitaasti silmäni. Mustat pehmeät hiukset hivelivät leukaani ja kuulin vaimeaa nyyhkytystä. Nousin varovasti istumaan Daniel yhä sylissäni. Tämä näyttäisi muiden silmissä nurinkuriselta, väärältä. Ei minun kuulunut pitää poikaystävääni sylissä. En kuitenkaan ollut normaali tyttöystävä, eikä poikaystävänikään ollut normaali. Minä aiheutin tämän ja minä myös korvaan sen. Kädet kietoutuivat tiukemmin ympärilleni ja poika kohotti hitaasti kasvonsa. Kyyneleiden täyttämät taivaansiniset silmät kohosivat kohti omiani.
- Muhun sattuu, hän kuiskasi.
- Mä tiedän rakas, mä tiedän.

Oloni oli yhä voimaton, mutta pystyin jo varmasti kävelemään. Nousin ylös ja vedin Danielit pystyyn. Katselin häntä tarkasti, enkä edes voinut kuvailla näkemääni. Hän ei pysynyt edes kunnolla pystyssä. Hänen katseensa pysyi silti tiukasti minussa. Olin enemmän yhtä hänen kanssaan kuin koskaan ennen. Se johtui siitä, että olin käynyt hänen mielen sisällä. Siispä tunsin hänen tuskansa. Sellaista ei vain voinut normaali ihminen kokea. Sellaista ei edes normaali ihminen kestäisi. Normaali ihminen kuolisi. Se tuska oli pohjatonta, sille ei ollut loppua, koska se valtasi mielen jokaisen kolkan. Tukki kaiken hyvän, ei päästänyt sitä muistuttamaan mistään hyvästä. En ennen tiennyt, että jamainen voisi tuhota näin. Nyt tiesin ja aioin kostaa. Vaikka saisitkin minut pois, et saa häntä koskaan ehjänä takaisin. Minä tuhosin hänet lopullisesti. Mikään ei ole lopullista niin kauan, kuin minä jaksan välittää ja minä jaksan vaikka ikuisuuden. Minä nimittäin kykenen hallitsemaan Danielia.

Voin pysähtyä rinnallesi
katsoa kanssasi pimeyttäsi
syvälle silmiin
kokea kivunpoltteen kanssasi
sulkea hetkeksi käteni käteesi,
pienen pelokkaan
palelevan linnun

~ No huhuh nyt tää tulee muistuttaa tota mun toista kirjaa aika paljon mutta eipäs anneta sen häiritä. :D Nyt mul on kaikki kokeet ohi, muutama vapaapäivä ja muutaman tunnin koulupäiviä jäljellä joten mun kesäinen kirjotusvauhti alkaa suunnilleen nyt. Tää luku oli vähän tämmöne mut toivottavasti silti tykkäsitte.
Nyt te sitten menette ja luette birdsofsorrow :in kirjat ja luette joka ikisen tekstin ja mietitte ne kunnol läpi. Tämä henkilö on maaginen kirjottaja ja se tekstikin on sen mukaista. Antakaa arvoa sille. Hän ansaitsee paljo enemmä lukijoita. Kiitos ❤️