Jamaine

6. Mysteeri

Vajosin polvilleni, kun päässäni räjähti. Tuntui, kuin aivoni silppoutuisivat palasiksi sisältä päin. Viiltävä kipu täytti tajuntani. Kiljuin vertahyytävästi ja samalla kipu säkennöi päästäni kurkkuun ja vei ääneni melkein kokonaan. Yhtäkkiä tunsin jonkun kädet ympärilläni.
- Mikä hätänä? Daniel kysyi.
Hetkinen, Daniel? Miten Daniel voi olla takanani, pitää käsiä ympärilläni ja puhua minulle vaikka näin hänen hyppäävän hetki sitten kanavasillalta alas. Kipu vain pahentui kun ajattelin asiaa.
- Mitä hittoa täällä tapahtuu? huusin viimeisillä voimillani, kunnes vajosin Danielin syliin.

Kun aukaisin silmäni, tunsin Danielin ravistelevan itseäni.
- Mitä näit? Daniel kysyi ja jatkoi:
- Tiedän, että näit jotain.
Katselin ympärilleni. Olin huoneessani, sängylläni. Mustat seinät ympäröivät minut. Daniel oli kantanut minut tänne.
- Mihin oikein hävisit? kysyin tuijottaen syvälle Danielin sinisiin silmiin ajatellen, että jos tuijottaisin oikein syvälle mitä näkisin? Puistelin päätäni, ajattelin ihan sekavia.
- Menin auttamaan isääsi ostoksien kanssa, hän lähti takaisin.
Hyvä isä ei ainakaan nähnyt romahdustani, mutta mitä selittäisin Danielille? Että olen ilmeisesti tulossa hulluksi, tai sitten tämä paikka tekee minut hulluksi? Hetkinen, vai näkikö isä sittenkään?
- Missä isäni on? kysyin.
- Hän unohti jotain ja lähti uudelleen. Mitä oikein näit?
- En voi kertoa mitä näin, pitäisit minua hulluna, sanoin.
- Enkä pidä, Daniel kiisti tuijottaen läpitunkevasti silmiini.
- No hyvä on. Minusta tuntuu, että tässä pappilassa on jotain outoa. Tavarat ovat liikkuneet ainakin huoneessani ja äsken, kun sain sen kohtauksen, näin, että hyppäsit sillalta. Minusta tuntuu, että se oli jonkinlainen harha tai olento joka muuttaa muotoaan.
Daniel vain katsoi minua mietteliäästi. En kyennyt lukemaan hänen ajatuksiaan, kaikki voimani olivat kadonneet, koska olin liian väsynyt.
- Arvasin, että pidät minua hulluna.
- Enkä pidä, uskon kyllä sinua.
- Mutta entä jos ne asiat ovat vain minun kuvitelmaani? kysyin.
- Ei, ei se ole. Minäkin näin harhan, näin hautausmaalla jonkun naisen, kun kannoin sinua tänne. Hänellä oli pitkät tummat hiukset niin kuin sinullakin ja muutenkin hänellä oli samanlaisia piirteitä kuin sinulla, hän katsoi sinua huolestuneesti, Daniel sanoi ja samalla hänen katseensa pysähtyi yöpöydälleni, jossa oli äitini kuva.
- Hän, Daniel nyökkäsi kohti kuvaa.
Katsoin häntä epäuskoisena ja kysyin:
- Miksi et kertonut heti? Hän on äitini, joka on kuollut.
- Samasta syystä kuin et sinäkään. Sydämeni syke kiihtyi. Äitini, en ollut koskaan nähnyt edes hänen hautaansa enkä ole voinut siten käyttää kykyäni häneen. Miten hänen hahmonsa tai haamunsa on voinut kulkea täällä, vaikka häntä ei ole haudattu tänne? Kyyneleni alkoivat valumaan tahtomattani. Daniel tuli lähemmäs ja halasi minua varovaisesti.
- Olen pahoillani äidistäsi, haluatko puhua hänestä?
- En.

Pengoin kaappiani, -josta tungeksi ulos puolet tavaroistani, kun aukaisin oven – jotta saisin kuluneen luonnonvalkoisen varapatjani sen pohjalta. Olin pyytänyt Danielia jäämään meille yöksi. Lopultakin tunsin jotain pehmeää seinän vieressä ja tartuin siihen. Vetäisin sen yhdellä nopealla liikkeellä - vaikka oikeastaan patjan pitäisi olla melko painava – mustalle matolleni. Daniel katsoi minua hivenen ällistyneenä ja kysyi:
- Miten teet tuon?
- Minkä? kysyin, vaikka tiesin mitä hän tarkoitti.
- Miten olet noin vahva? Daniel tarkensi.
Kohautin olkapäitäni ja aloin laittaa vaaleansinisiä lakanoita paikoilleen. En valehdellut, sillä en itsekkään tiennyt mistä se johtui.

Daniel istui vieressäni sängylläni.
- En olisi selvinnyt, jos olisit oikeasti hypännyt.
- En minä enää halua kuolla, ehkä.
- Ehkä? Tajuatko yhtään, kuinka paljon merkitset minulle jo nyt?
Hän ei vastannut mitään. Olimme istuneet kauan puhumattomina, kunnes Daniel sanoi yhtäkkiä:
- Sinussa on jotain outoa, jotain yliluonnollista.
Samassa peilini liikkui aivan selvästi ja sen takaa paljastui tumma käytävä, erotin käytävän pimeyden seasta utuisen hahmon. Silloin pelkäsin elämäni ensimmäistä kertaa kunnolla.

~ Jälleen pahoittelut lyhyestä luvusta, koittakaa kestää, mun oli taas pakko jättää tää tähän.