Jamaine

10. Yhteys

- M-mikä on Jamaine? Vampyyri, zombie, ihmissusi, muodonmuuttaja? kyselin mieleeni tulevia olentoja ääni täristen.
- Kaikkia niitä ja sen lisäksi vielä paljon muuta, olio virnuili vahingoniloisesti.
- Vanhenenko minä? kysyin.
- Tästä hetkestä lähtien, pysyt noissa mitoissasi, tuon ikäisenä, ikuisuuden tai kunnes tapan sinut, sillä tiedät mikä olet. Olen ollut aikojen alusta ainut Jamaine maan päällä ja sitten ilmestyt sinä - hän pudisteli päätään - ja tulet pilaamaan kaiken. Olet voimakkaampi kuin minä ja sinulla on sadoittain enemmän kykyjä kuin minulla, mutta et tiedä niitä. Sinussa ja minussa on parhaita puolia kaikista maailman yliluonnollisista olioista. Meillä on esimerkiksi vampyyrin nopeus, voima ja kuolemattomuus, voimme muuttaa muotoa mihin tahansa eläimeen, voimme mennä kenen tahansa ihmisen sisään ja vallata hänet, voimme luoda harhoja. Sinun kykysi ovat laajemmat, koska olet uusi, minä olen 2000-vuotta vanha ja sinä vasta pari minuuttia. Sinä osaat lukea ajatuksia ja tunteita, se on uutta ja vain sinun erikoisuutesi, se vahvistaa sinua. Olet tietämättömin ja pahin uhkani koko universumissani, siksi tapan sinut. Minulla on kaikki valta maan päällä ja loputtomassa avaruudessa ja olen kaikista mahtavin, eikä kukaan vie sitä minulta. Ja nyt - Jamaine tuli salamannopeasti luokseni ja tarttui kurkustani - tapan sinut. Silloin muistin, millä olin saanut sen pakenemaan aikaisemmin. Nostin käteni nyrkissä ylöspäin ja annoin voimalleni vallan. Jamainen silmät pyöristyivät ja hän taisteli voimaa vastaan.
- Lopeta, hän kuiskasi.
Sitten hän lensi salaman nopeudella taaksepäin, pidin käsiäni ylhäällä kunnes tunsin hänen olevan tarpeeksi kaukana.
- Lähdetään, sanoin Danielille ja kävelin pari askelta takaperin.
Tartuin häntä kädestä ja vedin kohti kanavasiltaa, kunnes sisälläni liikahti jokin. Hetken mielijohteesta irrotin käteni ja ryntäsin niin nopeasti kuin pääsin pihallemme, ulko-ovellemme ja lopulta huoneeseeni sängylleni. Käperryin peittoni alle ja aloin itkeä. Itkin viimeksi, kun Daniel kertoi nähneensä äitini haamun, ja lupasin itselleni, että en enää ikinä itke. Tässä sitä itkettiin. Kun olin pari minuuttia itkenyt vuolaasti, tunsin kuinka Daniel tuli viereeni makaamaan ja kiersi kätensä peittokapaloni ympärille hellästi.
- Itke vain, se helpottaa, hän kuiskasi.
Tunsin jonkinlaisen siteen Danieliin sillä hetkellä. Vaikka hän oli ujo ja pelokas koulussa, sen ulkopuolella hän oli uskomattoman rohkea, ja minusta tuntui, ettei hän ujostellut enää seurassani. Okei, se oli ilmiselvää. Se side voimistui, kun lähes puolen tunnin päästä käänsin punareunuksiset kyyneleitä vuotavat silmäni Danieliin ja hän veti minut syliinsä painaen sen jälkeen huulensa varovasti otsalleni. Hymy nousi huulilleni hitaasti. Tunsin Danielin epäröivän hetken ennen kuin hän painoi hitaasti huulensa huulilleni. Jähmetyin hetkeksi, kukaan ei koskaan ennen ollut suudellut minua, en varmasti osaisi. Daniel säpsähti ja oli vetämässä huuliaan pois, kunnes tarrasin hänen kasvoihinsa ja vedin hänet kohti huuliani. Suudelma tuli kuin jonkinlaisen vaiston avulla, luonnostaan. Se oli elämäni ihanin hetki.

   Tällä kertaa kävelimme koulun ovista käsi kädessä sisään. Olimme lähentyneet monessa mielessä viikonlopun seikkailujemme aikana. Hymyilin Danielille rohkaisevasti. Olin saarnannut hänelle siitä, miten hänen pitäisi voittaa pelkonsa, sillä kumpikohan on järjellä ajatellen pelottavampaa, olla Jamainen kanssa parisuhteessa vai näpäyttää kiusaajiaan kunnolla? "Rose olisi kaunis jos se ei meikkais noin vahvasti tai pukeutuis noin oudosti." Mitä olisi näpäytys ilman kateutta ja ihmetystä? Ai mitäkö tein? Rajasin silmäni hennosti -vain ylhäältä -, laitoin hieman ripsiväriä, kiharsin hiukseni, päälläni oli pillifarkut ja harmaa adidaksen collegepaita, mikä kuului vaatteisiin joita en missään nimessä pitäisi. Kopioin tyylin koulun massatytöiltä tietenkin. Daniel oli oma ihana itsensä -musta paitapusero ja kirkkaanpunaiset farkut- se kuului suunnitelmaan. Saimme aikaan sen reaktion, mitä odotimmekin. Ensimmäisen vastaantulevan pojan suu loksahti auki. Väläytin pojalle hymyn ja tämä punastui. Kysyin ajatuksissani Danielilta: "Pitäisikö minun pukeutua näin useamminkin, kun jätkät reagoi tolla tavalla?" Päässäni sähähti kiivaasti: "Ei ikinä, olet kaunein omana itsenäsi." Seuraavana vastaamme tuli tuttuakin tutumpi Danielin kiusaajista koostuva porukka. Kaikki katsoivat minua ihmeissään ja sitten heidän katseensa osui käsiimme.
- Mitäs pojat? heläytin - olin harjoitellut Jamainen  ääntäni - kirkkaasti.
- Me..tuota..meillä alkaa tunti, yksi pojista änkytti.
- Eipäs hoppuilla, vastasin.
Kävelin poikien luo ja tarrasin lähimpää kurkusta:
- Jos koskettekaan Danieliin, kärsitte ja tällä kertaa tarkoitan sitä, sähisin ja tönäisin hänet vasten seinää.
Danielin piti tässä kohdassa sanoa heille jotain, mutta tunsin, että hän ei pystynyt siihen vielä. "Ei se haittaa. " Pojat perääntyivät kauemmaksi ja tartuin jälleen Danielia kädestä. Kävelimme luokan ovesta sisään ja kohtasin saman tytön katseen, joka oli ensimmäisenä koulupäivänäni yrittänyt taivutella minua muuttumaan. Väläytin hänellekin hymyn, kun kävelimme luokan perälle. Tytön katse seurasi meitä ihmeissään.

   Koulun jälkeen odotin isääni koulun pihalla, halasin Danielia ja kuiskasin hänen korvaansa:
- Huomenna koulun jälkeen meillä olisi vuorossa kuolemattoman tappaminen.
Tunsin, kuinka Daniel tärisi naurun voimasta sylissäni.

~ Kertokaapa, jos löydätte kirjotusvirheitä, oon lievästi väsyny, joten niitä saattaa sit olla sen eestä :D