Jamaine

3. Neiti aurinkoinen

Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiennyt mitä pitäisi sanoa.
- Selvä, tokaisin, kun en muutakaan keksinyt, ja aloin kirjoittamaan aiheemme otsikkoa suurelle keltaiselle kartongille.
"Tyhmä, tyhmä, tyhmä teit sen. Heti kun meinasit saada kaverin, pilaat kaiken. Miksi edes elän vielä?" Pakokauhu iski minuun, kun Danielin poskelle vierähti kyynel. Mietittyäni hetken laitoin käteni hänen kädelleen ja silittelin sitä peukalollani. Poika säpsähti ja pyyhkäisi kyyneleen pois tuijottaen tiukasti pulpettia.
- Ei mua tarvitse pelätä, sanoin rauhoittavalla äänellä.
"Rauhoitu, rauhoitu hän haluaa vain olla kanssani."
- Niin haluankin, mutisin tuskin kuuluvalla äänellä.
- Mitä sanoit? Daniel kysyi säpsähtäen.
- En mitään, en yhtään mitään, vastasin.
-  Aloitetaanko? Daniel kysyi varovasti.

Kellon soidessa olimme saaneet ryhmätyömme tai meidän tapauksessa parityömme valmiiksi. Olimme tehneet työtämme hiljaisuudessa. Kasasin kirjat laukkuuni ja vilkaisin lukujärjestystäni -äidinkieltä luokassa 308.- huokaisin. Menisi varmaan koko välitunti siihen, että löytäisin oikean luokan. Tutkiskelin luokan ovia enkä edes huomannut edessäni kävelevää Danielia ennen kuin joku pojista tönäisi häntä ja hänen kirjansa levisivät pitkin käytävää. Poika meni polvilleen ja alkoi nostelemaan kirjojaan maasta. Kyykistyin, keräsin nopeasti loput kirjat ja ojensin ne hänelle. Daniel katsoi pitkään syvälle silmiini.
- Voisitko kertoa missä meillä on seuraava tunti? kysyin.
Daniel nyökkäsi ja johdatti minut luokan 308. eteen. Ovessa luki isoilla koristeellisilla kirjaimilla "ÄIDINKIELI". Daniel meni istumaan lattialle, istuin hänen viereensä.
- Olisit päässyt porukkaan, jos et olisi valinnut minua, eikö niin?
Daniel puhui hyvin hiljaa, niin hiljaa, etten melkein kuullut mitään. Nyökkäsin.
- Miksi valitsit minut?
- Ei heidän kanssaan voi olla sellainen, kuin on. Tiedän, että sinun kanssasi voi. Lisäksi tiedän, että olet varmasti mukavampi, kuin ne kaikki yhteensä.     
Sitten näin ensimmäistä kertaa, kun Daniel hymyili pienesti. Hän oli niin suloinen, että sulin siihen paikkaan ja hymyilin takaisin.

Katselin Danielin loittonevaa selkää ja potkin tennarinkärjelläni hiekkaa. Isä oli taas myöhässä, tyypillistä. Kun punainen Jeeppimme kaarsi koulun pihalle -keräten samalla kaikkien ulkonaolijoiden katseet- kiskaisin vihaisesti oven auki ja iskin takapuoleni etupenkille.
- Olet myöhässä, tiuskaisin isälleni.
- Jopas neiti on aurinkoinen näin ensimmäisen päivän jälkeen, kerrohan kaikki, isäni sanoi.
- Ei ole mitään kerrottavaa, mutisin vihaisesti.
Isäni kasvot muuttuivat pelokkaaksi. Osasin odottaa tulevaa kysymystä.
- Kiusasivatko ne sinua?
- Eivät, luuletko oikeasti, että joku voisi enää satuttaa minua?
- No tuota, saitko kavereita?
- Kai minä yhden sain.
Isän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta päätti olla loppumatkan hiljaa. En tiedä kauan hän kestäisi teinityttärensä oikukasta luonnetta. Ajatuksissaan hän kaipasi usein äitiäni kasvattamaan minua oikein, kun hän ei siihen pystynyt. Minusta hän oli hyvä isä, en vain koskaan muistanut kertoa sitä hänelle.

Aukaistessani huoneeni oven hätkähdin, sillä huomasin huoneessani jotain outoa. Opin visuaalisesti, teen kaiken visuaalisesti joten minulla on erityisen hyvä visuaalinen muisti. Huomasin heti peilini siirtyneen -vaikkakin vain pari senttiä.- Annoin katseeni kiertää huoneessani etsien jotain muuta normaalista poikkeavaa ja lopulta katseeni osui meikkisalkkuuni, joka oli siirtynyt kirjoituspöydältäni kirjahyllylleni. Joku tai jokin oli käynyt täällä. Pelästyin erittäin harvoin sillä rakastin kauhuelokuvia ja kaikkea muuta normaalisti pelottavaa, omistinhan pelottavia yliluonnollisia kykyjäkin, mutta nyt tunsin kylmien väreiden vavisuttavan vartaloani.

~ Pahoittelut luvun pituudesta, oli vain pakko lopettaa tämä tähän.