Jamaine

17. Älä tartu siipiini

Oli muitakin vaihtoehtoja, vähemmän itsekkäämpiä kuin Jamaineksi muuttaminen. Voisin tyhjentää Danielin muistin ja suojella sillä tavoin häntä. En tyhjentäisi sitä kokonaan, jättäisin syvälle muistoihin osasia, joista voisin halutessani koota kaikki muistot minusta uudelleen heti kun olisi turvallista. Tiesin, että Daniel olisi jyrkästi sitä vastaan, mutta en kertoisi sitä hänelle, valehtelisin.
- Voin tehdä sen nyt, mutta ensin haluan tehdä yhden asian, sanoin yrittäen pitää ääneni normaalina.
Daniel nyökkäsi, joten painoin huuleni kiihkeän rajusti hänen huulilleen ja suutelin häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Pian Daniel vastasi suudelmaan yhtä kiihkeästi. Aistin ja kuulin hänen päässään vaeltelevat kysymykset, mutta en välittänyt siitä. Pysähdyin hetkeksi hengittämään ja annoin Danielinkin hengittää, kunnes jatkoin taas. Suutelimme kauan, hyvin kauan, siihen saakka, että irrottauduin hänestä ja halasin häntä lujaa. Sitten olin valmis. Tein päätöksen liian nopeasti, harkitsematta ja tiesin sen, mutta se oli pakollinen ellen halunnut olla itsekäs.
- Oletko valmis? kysyin kysymyksen pikemminkin itseltäni, kuin Danielilta.

Daniel nyökkäsi jälleen. Painoin käteni hänen poskilleen ja pakotin hänet katseellani sulkemaan silmänsä. Sitten suljin omani ja Danielin päänsisäinen maailma avautui edessäni. Tiesin Danielin tajunneen mitä tein, tiesin hänen taistelevan vastaan tuloksetta. Kuin kuollessani muistoni leijuivat pimeässä tilassa, tämä oli samanlaista, mutta muistot vain olivat erilaisia, ne olivat Danielin. Sukelsin syvemmälle. Kyyneleet tulvivat silmistäni, kun koin jokaisen kivuliaan muiston, jonka Daniel oli kokenut. Jokaisen lyönnin, jokaisen ilkeän sanan ja jokaisen katseen. Eniten minua itketti se, että ne muistot olivat selkeimpiä.

Daniel makasi tajuttomana edessäni sängyssään. Kyyneleet tulvivat yli silmistäni kuiskatessani:
- Hyvästi Daniel, palaan vielä muistoihisi.
Sitten kävelin hänen äitinsä sängyn luo, missä hän nukkui sikeästi. Laitoin käteni hellästi hänen poskilleen ja liitelin jälleen pimeydessä kuiskaten:
-Daniel ei ole koskaan puhunutkaan minulle, hänen tilanteensa on sama kuin ennen.
Pysähdyin hetkeksi katselemaan näkyä, jossa minä ja Daniel seisoimme hänen edessään. Hän oli pakahtua onnesta kun näki Danielin uuden kaverin. Tärisin itkun voimasta, mutta nyt ei ollut aikaa romahtaa. Kaappasin muistot minusta ja piilotin ne hyvin aivojen pieninpään sopukkaan. Tein saman kaikille, jotka olivat nähneet meidät yhdessä, paitsi Lucylle. Menin heidän luokseen seinien läpi, kuin haamu. Siinä meni koko pitkä ja tuskallinen yö.

Kun vihdoin pääsin kotiin kello viideltä aamuyöllä, lysähdin tuskallisena sängylleni täysissä pukeissa ja nukahdin nähden ihmisten muistoja mielessäni.

Paiskasin herätyskelloni äkäisesti seinään kun se herätti minut kahden tunnin päästä. Silmäni painuivat koko ajan kiinni ja leukoihini sattui haukotusten voimasta. Laahustin alakertaan ja kaadoin itselleni kupillisen kahvia.
- Oletko kipeä? isäni kysäisi katsellen minua tarkkaavaisesti.
- En, pitääkö aina olla aurinkoinen ja pirteä tai muuten on kipeä? tiuskaisin.
- Ei, isä myönsi ja koki parhaakseen olla hiljaa.

Minun ei tarvinnut kuin astua koulun pihalle, kun jo kärsimys saavutti minut. Lucy juoksi luokseni rutistaen minua lujaa. Katseeni osui Danieliin, joka istui koulun pihalla pimeimmässä nurkassa, pää käsivarsien sisään työnnettynä. Sisälläni vellova tuska huusi apua. Käänsin pääni pois hänestä. Kaikki oli kuin olisin silloin ensimmäisenä päivänä vastannutkin Lucyn kutsuun myöntävästi ja liittynyt hänen seuraansa. Hänen kaverinsa ottivat minut avosylin vastaan kysellen kaikkea ja osoittaen selvästi, että kuulun porukkaan.

Kaaduin sohvalle kaukosäädin kädessäni. Aloin selaamaan kanavia. Kauhuelokuva, miksi vaivautua kun oma elämä on sitä. Romanttinen elokuva, Daniel. Toinen kanava ja nopeasti. Jälleen romantiikkaa. Puristin vihaisesti kaukosäädintä kädessäni. Miksi sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa rakkaus oli niin yksinkertaista? Joskus riideltiin, mutta sitten taas sovittiin ja kaikki oli taas hyvin. Joskus erottiin, mutta sitten taas palattiin yhteen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, tai löydettiin joku uusi, parempi kumppani. Jokainen rakkaustarina oli olevinaan edes hieman erilainen, mutta silti lopulta kaikki on samankaltaisia. Ruudussa nuori lukiolaispoika ja lukiolaistyttö suutelivat toisiaan rannalla auringonlaskua tuijottaen. Tuhahdin. Kuinka moni lukiolainen oikeasti tuntee tuollaista rakkautta tuossa iässä. Ei kovin moni, yläasteelaisista puhumattakaan. Minulla ei ole koskaan ollut poikaystävää ennen Danielia ja nyt ei ole sitäkään. Muistan lukeneeni pari vuotta sitten katkerana suloisia rakkaustarinoita. Ahmin niitä kymmenittäin, sillä erinomaisen mielikuvitukseni ansiosta pystyin kuvittelemaan itseni vähän liiankin hyvin päähenkilöksi ja korvaamaan sillä menetetyt kokemukset. Sitten sain oman suloisen rakkaustarinani hetkeksi, kunnes muutuin hirviöksi. Miksi aina minä?

~ Okei ihmiset, pahoittelen suuresti tätä lukua. Jäi vähän lyhyehköks, mut ensluku on sit taas pitempi.