Jamaine

5. Kanavasilta

- Hetkinen, onko tämä teidän talonne? Daniel kysyi, kun oli selvinnyt ällistyksestään.
- Jep, tervetuloa Wolfien kauhupappilaan, sanoin.
Daniel naurahti pienesti ja painoi samantien katseensa jalkoihinsa.
- Tule mennään mun huoneeseen, ehdotin.
Daniel tyytyi vain nyökkäämään ja seuraamaan perässäni ulko-ovelle. Tarkkailin hänen ilmeitään, kun hän katseli taloamme samalla, kun kuljimme kohti huonettani. Talo olikin kuin suoraan kauhuelokuvasta. Talon kaikki seinät olivat tummanharmaita, niin kuin talo oli ulkoakin. Lattia ja katto olivat myöskin melko tummia, vain hiukan vaaleampia kuin seinät. Seinissä oli koristeellisia kuvioita ja jopa ovikaaret sointuivat talon goottilaiseen tyyliin. Jotkut ikkunat olivat pyöreitä, koristeelisia ruusuikkunoita, jotkut korkeita, perinteisiä ruutuikkunoita. Talo oli sisustettu melko vanhalla tyylillä ja siinä oli käytetty paljon mustia huonekkaluja, niissäkin näkyi koristeellisuus. Pappilamme muistutti 1200-luvun goottilaista kirkkoa, vaikkakin hieman riisuttua versiota siitä. Minusta se oli hyvin kaunis ja ainutlaatuinen. Yllätyksekseni Danielin ilmeet eivät olleet inhoavia vaan täynnä yllättyneisyyttä ja ihailua. Kävelimme leveät mustat portaat koristeellisine kaiteineen ylös ja kävelimme kapean käytävän päähän. Viimein aukaisin huoneeni oven ja sanoin:
- Tässä on huoneeni.
Danielin suu loksahti auki. Olin sisustanut huoneeni jäljitellen talon goottilaista tyyliä. Mustassa parisängyssäni oli neljä koristeista melko korkeaa pylvästä ja koristeiset päädyt. Valkoisessa peilissäni oli yläreunassa pääkalloja. Kaappini oli korkea ja musta, sekin koristeinen. Kirjoituspöytäni jäljitteli muita huonekalujani. Lattiani oli valkoinen muuhun taloon poiketen ja siinä oli musta pörrömatto. Viitoin Danielia istumaan viereeni sängylleni.
- Kerro itsestäsi, pyysin.
- En osaa, Daniel sanoi.
- Kauan kiusaamisesi on jatkunut?
Hän siirsi katseensa käsiinsä ja painoi päänsä alas, tämä ei ollut hänen lempiaiheitaan, tiesin sen jo ennen kysymystäni.
- Ensimmäiseltä luokalta asti, Daniel sanoi hiljaisella äänellä, joka murtui hieman.
Menin hiukan lähemmäksi häntä ja laitoin käteni hänen polvelleen. Daniel säpsähti hiukan.
- Uskotko, jos sanon etten satuta sua?
Hän nyökkäsi epäröiden. Kyynel valui Danielin posken kautta hänen punaisille housuilleen ja hän käänsi säpsähtäen päänsä kohti oveani.
- Älä häpeä tunteitasi, kuiskasin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
Hänen kehonsa värisi allani ja hänen kyyneleensä kastelivat olkapääni.
Juuri silloin isäni aukaisi huoneeni oven ja katsoi meitä kummastuneena. Hän ei nähnyt Danielin itkua, joten hän luuli varmasti jotain aivan muuta. Minun ei tarvinnut edes lukea hänen ajatuksiaan varmistuakseni asiasta.
- Laitoin teille makaronilaatikkoa ja lähden nyt käymään kaupassa, hän sanoi rykäisten.
- Selvä, vastasin ja tunsin Danielin jähmettymisen.
Isäni jäi hetkeksi seisomaan ovelle, kunnes mulkaisin häntä. Oven painautuessa kiinni odotin, että kuulin isäni askeleet portaissa ja lopulta ulko-oven äänen.
- Noin, nyt voit hengittää, sanoin Danielille hieman huvittuneena.
Daniel hieroi kasvojaan ja pyyhki hupparinsa hihoihin kyyneleet poskiltaan.
- Anteeksi, kun ratkesin näin, hän sanoi häpeillen.
- Se on vaan hyvä, että uskalsit näyttää tunteesi. Mennään syömään.

   Kasasin makaronia Danielin lautaselle ja laitoin lautasen hänen eteensä. Sitten menin istumaan häntä vastapäätä ja aloin syödä. Daniel näykki ruokaa hivenen tutkiessani häntä katseellani.
- Miksi et syö? kysyin.
- Ei ole nälkä, hän vastasi.
Muistin Danielin annoksen ruokalassa, jota hän ei edes syönyt. Mietin, miten kysyisin asiasta, mutta lopulta päätin kysyä suoraan:
- Onko sinulla anoreksia?
- Ei, mutta ei ole mitään järkeä syödä, jos haluaa kuolla.
Haarukkani tipahti kilisten lautaselle. En saanut suutani auki. En vain voinut sanoa mitään. Muistin ne ajat, jolloin halusin vain kuolla. Äitini oli vasta kuollut ja minua kiusattiin, joten masennuin pahasti. Eräänä päivänä päätin, että nyt ei ole enää mitään syytä elää. Otin yliannostuksen masennuslääkkeitä. Isäni tuli juuri sopivasti kotiin, ryntäsi luokseni ja pakotti minut oksentamaan. Sen jälkeen jouduin kuukausiksi tarkkailuun. Kyyneleet tulvivat yli silmistäni ja juoksin vessaan. Lyyhistyin lattialle. Kipu kouri vatsassa asti, aloin repiä hiuksiani epätoivoisesti. Istuin siinä kauan.

Kun palasin vessasta en nähnyt Danielia missään. Kiersin talomme ympäri ja lopulta juoksin ulos. Talomme takana monen kymmenen metrin päässä talosta, oli joki, jonka yli kulki ikivanha kivinen kanavasilta. Silta oli sammaloitunut ja ränsistynyt, mutta melko korkealla. En ollut koskaan käynyt sillan toisella puolella. Näin hahmon seisovan sillan reunalla ja kun tulin lähemmäksi, tunnistin hahmon punaisista housuista Danieliksi. Minun ei tarvinnut arvailla kauan,kun hän valmistautui hyppyyn. Ehdin vain juosta pari metriä eteenpäin ja päästää vertahyytävän kiljaisun, kun Daniel katosi mustanpuhuviin aaltoihin.

~ Pahoittelut kuvailun määrästä, ne oli pakko tunkea jonnekkin.