En hallinnut kehoani, en pystynyt kommunikoimaan Danielille, en pystynyt kertomaan, että jokin oli sisälläni ja tuhosi minua. Keräsin kaikki voimani, jotta saisin silmäni auki. En nähnyt mitään, en mitään, vain vaaleaa kirkasta valoa. Menin paniikki...
| Varoitus! Luvun lopussa on melko raakaa materiaalia, jos olet TODELLA herkkä, älä lue. Laitan kyllä merkin siihen alkuun. Kun ootte merkin kohalla, voitte laittaa ton musiikin soimaan, tulee tunnelmaa ;) |
Että jaksaisit taas surun viiltävässä yössä kunnes on uusi aamu yö lopussa kuivaa kyyneleet kasteen kukkien terälehdiltä.
Kuvittele; leijut vain rikkinäisessä ruumiissasi. Sinulla ei ole mitään muuta kuin ruumiisi. Sinun sisälläsi ei ole muita kuin elimiä ja luita. Se sisältää kaiken aineellisen, muttei mitään ehjää hengellistä. Ihminen ei voi joutua siihen tilaan, jamaine voi. Kaikki, mitä henkesi sinulle tuottaa, kaikki on tuhottu. Ajatteleminenkin sattuu, jokainen tunne sattuu, vaikka se olisi iloa. Ainoat tunteet, mitä tunnet ovat suru ja kipu. Se ei ollut normaalia, siedettävää surua. Se oli yliluonnollista, musertavaa surua. Se repi ja tuhosi, teki kaiken antamani avun turhaksi. Hän oli kirjaimellisesti kuollut sisältä. - Tapa minut! Daniel huusi tuskissaan ja repi lakanoitani. Kyyneleet valuivat puroina hänen poskillaan. Istuin hänen viereen sängylleni ja vedin hänet syliini. Puristin häntä kokoon molemmin käsin. Minuun sattui niin paljon nähdä hänet siinä. Kyyneleet valuivat silmistäni ja suutelin hänen päälakeaan. Näin, kuinka pahasti asiat olivat. Näin, kuinka hän kitui ja kärsi. Tunsin hänen tuskansa, joka melkein musersi minutkin. Rakkaus voittaa kaiken. Rakkaus kestää kuolemankin ylitse. Rakkaus korjaa haavoittuneet, eikö niin? Tämäkin korjautuisi, koska rakastin Danielia, eikö niin? Vain ja ainoastaan rakkauden vuoksi minä olin vieläkin elossa, Daniel oli elossa. Äitimme eivät kuitenkaan olleet.
Puoliksi kannoin, puoliksi raahasin Danielin olohuoneemme sohvalle. Istuin alas ja vedin hänen päänsä syliini. Etsin jonkin komediasarjan yrittääkseni piristää poikaa hieman. Ikään kuin siinä voisi joku onnistua. Silittelin hänen mustia, pehmeitä hiuksiaan. - Tiedätkö, tämän pitäisi mennä toisinpäin. Minun kuuluisi pitää sinua sylissäni, Daniel mutisi tuijottaen sinisillä silmillään minua. Hymyilin hänelle saaden hänenkin huulet kaartumaan pieneen hymyyn. Hymy tarttui aina. Se hymy ei ollut Danielin tapainen, se ei ulottunut silmiin saakka, eikä niissä näkynyt tuttua tuiketta. Sarjan vitsit olivat niin surkeita, että nauroin niille. Hekotin vedet silmissä. Daniel vain katsoi nauruani heikko hymy huulillaan. - Rose, miten mut voidaan parantaa? Haluan nauraa taas. - Minä en tiedä, ehkä siihen auttaa aika, tai sitten käytetään yliluonnollisia voimia. Me ollaan kuitenkin jamaineja, ehkä me selvitään.
Muutaman surkean jakson jälkeen hain huoneestani muutaman viltin, jotka käärimme ympärillemme. Vein Danielin ulos ja istutin hänet talomme tummille portaille. Tähtitaivas oli epätavallisen kirkas yllämme. Jokainen tähti tuikki vuorollaan ja kuu valaisi lumen peittämää pihaa. Tuijotimme ylöspäin lumoutuneesti. "Joka tähtiä katselee, sitä enkeli suojelee." Säpsähdin voimakkaasti kuullen äitini äänen päässäni. - Kuka se oli? Daniel kysyi katsoen minua. - Se oli äitini. Hän kuiskasi minulle tuon joka ilta, kun olin juuri nukahtamassa. Tiedätkö mitä se tarkoittaa? kysyin kyynelten valuessa silmistäni. - Mitä? - Meidän äitimme ovat tuolla jossain enkeleinä suojelemassa meitä. Olen tiennyt sen aina. Jamainet eivät kuole koskaan lopullisesti. - Mutta eihän äitini ollut jam... - Kyllä hän oli. - Mitä? Mistä sinä tiedät? kyyneleet valuivat nyt Danielinkin silmistä. - Minä tiesin sen aina, kuiskasin painaen Danielin lähemmäs itseäni.
~~~~
Heräsin aamuyöllä viileään tunteeseen, kuin tuuli olisi pyyhkäissyt ruumiini ylitse. Vedin peittoani ylöspäin yrittäen jatkaa uniani. Se ei auttanut, viileä tunne valtasi minut silti. - Daniel? - M-mitä? - Tunnetko sinä tuon? Vastaukseksi sain vain vaisun nyökkäyksen. Hän katsoi minua kysyvästi, melkein pelokkaasti. Sitten tapahtui jotain, joka sai viileää tunnettakin kylmemmät väreet vavisuttamaan kehoani. Päässäni alkoi kuulumaan epätoivoinen vaikerrus. Aluksi se tuli niin monen ihmisen suusta, etten saanut mitään selkoa sanoista. Sitten ääni voimistui voimistumistaan. "Auta! Apua! Auttakaa!" Kylmät väreet vain voimistuivat. Danielin silmät laajenivat kauhusta. - K-kuulen jotain, hän sanoi pelokkaasti. - Minun on pakko lähteä katsomaan. Sinä pysyt täällä. Et liiku mihinkään. Et ole valmis yhtään mihinkään, sinä et kestä vielä tällaista. Ymmärrätkö? Daniel nyökkäsi, enkä ollut varma pystyinkö luottamaan tuohon. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä pohtimaan asiaa, sillä äänet vain voimistuivat. Vedin nopeasti mustan aamutakkini päälle, tietäen jäätyväni. Minulla ei ollut edes kenkiä kävellessäni ulos talosta.
Kaikkialla oli valkoista. Hentoinen lumikerros peitti kaiken. Vain kapean puron reunalla oli punaista. Punainen, loppuneen elämän merkki.
Punainen paksu verinen juova mutkitteli puiden välissä. Seurasin sitä kuullen pääni sisällä vaikerrusta. "Auta! Auta meitä!" Näin mustan möykyn kahden puun välissä. Ääni tuli siitä. Juoksin möykyn luo. "Auta, auta!" Käänsin hänet ympäri. Vaaleansiniset silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin. Hänen suunsa oli jähmettynyt auki. Olin varma, että hän oli ollut koulussamme. Tyttö oli kuollut, mutta hänen sielunsa huusi apua. Tytön käsi lepäsi hänen vieressään, irti revittynä. Se näytti osoittavan sivulle, jopa hänen etusormensa oli jähmettynyt osoittamaan siihen suuntaan. Olisin tiennyt minne mennä ilman tätäkin, nimittäin verinen juova jatkui juuri hänen osoittamaansa suuntaan. Nousin seisomaan, vaikka jalkani tuntuivat spagetilta. Lähdin seuraamaan juovaa vapisevilla jaloillani. Henkeni juuttui kurkkuuni, kun verinen näkymä avautui silmieni edessä. Kymmeniä ruumiita. Kaikki olivat nuoria, tyttöjä ja poikia, meidän koulustamme. Kaikilla oli tyhjä, apua aneleva katse. Silmät olivat ammollaan kohti taivasta. Ja mikä oudointa, jokainen ruumis oli alaston. Kävelin jokaisen ruumiin ohi yrittäen tunnistaa edes jonkun. Silmissäni sumeni nähdessäni viimeisimmän ruumiin. Jokainen hänen raajansa oli revitty irti, ne olivat ripoteltuina ympäriinsä. Mikään aikaisemmin näkemistäni asioista ei järkyttänyt niin paljon kuin tämä. Tytön melkein kullanväriset silmät liikkuivat, ne liikkuivat, vaikka koko tämän ruumis oli osissa. Näin suoraan hänen suuhunsa, nimittäin tytön kasvojen iho oltiin poistettu kokonaan. Vain silmät olivat paikoillaan, painettuna syvälle kalloon. Ne liikkuivat yhä, katseen harhaillessa epätoivoisesti. Kasvojen lihakset valuivat lumeen verimassan mukana. Vajosin polvilleni ja oksensin, oksensin kaiken ulos, mitä olin syönyt. Vaikka tyttö oli osissa, tunnistin hänet. Claire. Samassa aloin kuulemaan julmaa naurua pääni sisällä. Tunsin vieläkin Clairen sielun, tunsin sen lähellä sydäntäni. Hiljainen, ajatusmainen ääni kuiskasi päässäni. "Cum iter impedire malum mors et sitienti." - Kun väärään tiehen kajoaa, Kuolema tulee ja janoaa, Daniel kuiskasi vajoten polvilleen viereeni.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
~ Heh riittääkö anteekspyyntö? Katoin just et julkasin viimesimmän luvun kuukaus sit. Huuups... No mutta hei mä en tykkää kirjottaa sillee "väkisillä" ja hyvä vaan, sillä mä saan välillä ideoita sillee et ne iskee ku salama kirkkaalta taivaalta. Joten kannattaa odottaa niitä lukuja tai muuten ne on tylsempiä ja hirveempiä kun tämä on. No mutta, mitä mieltä ootte siitä, ettei Rose kertonu Danielille, että sen äiti oliki jamaine?
