Jamaine

13. She never closes her eyes

~ Laittakaapa toi biisi soimaan jos haluutte jonkinlaista fiilistä mukaa, toi laittaa ainaki mun mielikuvituksen laukkaamaa kunnolla. :D Laittakaa soimaan siinä kohdassa missä on *** nämä merkit. VAROITUS! Tämä luku sisältää kohdan, joka ei sovellu herkimmille.

Kuivasin nopeasti kyyneleet poskiltani, kun huomasin poikien lähestyvän meitä. Tiesin kyllä, että se oli turhaa, sillä en voisi mitenkään peittää punaisiksi muuttuneita silmieni reunuksia, joten annoin olla.
- Ei meidän kovis olekaan niin kova miltä näyttää, yksi pojista sanoi ivallisesti saaden muut pojat nauramaan.
Huomasin kuinka Daniel jähmettyi ja kaikki rohkeus, mikä hänessä oli ollut, katosi vain.
- Onko teidän aivan pakko? Ettekö voisi jättää meitä rauhaan? kysyin vihaisesti, sillä en olisi jaksanut heitä juuri nyt. Kun kukaan pojista ei vastannut mitään jatkoin vihaisesti:
- Minä en jaksa teitä enää. Häipykää täältä tai en vastaa seurauksista.
Pojat näyttivät harkitsevan vaihtoehtoja, mutta päättivät lopulta lähteä pois paikalta. Ehkä he viimein ymmärtäisivät, ettei kanssani pelleilty. Kun pojat olivat häipyneet Daniel muuttui vähitellen normaaliksi. Käsien täriseminen vain jatkui.
- Mikä sinulle oikein tuli, mihin se kaikki rohkeus oikein katosi? kysyin häneltä hiukan ihmeissäni.
- En minä tiedä, Daniel vastasi yhä täristen.
- Onko sinullakin sellaisia.. äh anna olla, aloitin, mutta päätin olla kysymättä.
- Millaisia?
- Unohda, tokaisin ärtyneesti, mutta kun näin Danielin pettyneen ilmeen, päätin kysyä.
- Ajatteletko sinäkin niitä kaikkia sanoja ja tekoja, mitä sinulle on tehty, vaikka kaikki olisi hyvin?
Daniel nielaisi ja nyökkäsi:
- Niitä ei pääse koskaan pakoon, ne ovat aina mukana. Sitten kun niihin vajoaa tarpeeksi syvälle, pakotietä pois ei ole. On hidasta palautua siitä tuskan aiheuttamasta tilasta.
Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja käperryin Danielin syliin.
- Ei anneta toistemme vajota, kuiskasin.

Kun olimme Danielin kanssa kävelemässä ruokalaan, joku tarttui minua olkapäästä. Kääntyessäni ympäri näin takanani seisovan hymyilevän platinablondin, jonka muistin ensimmäiseltä koulupäivältäni. Sähähdys pääsi melkein huuliltani ja asetin mieleni välittömästi puolustusasentoon. Vihasin hänen kaltaisiaan aivan liikaa.
-Moi, minun nimeni on Lucy, minulla olisi teille kahdelle asiaa.
"Olen Jamaine, Rose." Lucy ajatteli. Katseeni sinkoutui häntä kohti kysyvänä. Siirsin ajatukseni Danielille "Lucy on Jamaine". Danielin suu loksahti auki.
- Voinko tulla teidän kanssanne syömään? Lucy kysyi.
Nyökkäsin, kun en voinut kieltäytyäkään. Minua houkutti liikaa ajatus, että Jamaineja oli sittenkin kolme. Miten se edes on mahdollista? Jamainehan sanoi, että ennen minua hän hallitsi yksin. Kävelimme ruokalan nurkkaan tarjottimiemme kanssa. Kaikki ruokalassa olevat henkilöt tuijottivat meitä hämmentyneinä. Puhuimme kuiskaten, koska emme luonnollisestikkaan halunneet, että kukaan ulkopuolinen kuulisi puheitamme.
- Olen orpo ja äitini oli Jamaine, hän kuoli kahdeksan vuotta sitten taistellessaan sinun – hän nyökkäsi minua kohti – kotisi luona asuvaa Jamainea vastaan. Tutkin äitini kuoltua häntä, kävin siinä kivimökissä ja löysin kirjan, tai pikemminkin vihkosen. En ole edes aukaissut sitä, koska päätin, että luen sen vasta kun löydän toisen hyvän Jamainen. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että olemassa on vielä joku. Me kolme olemme ainoat Jamainet maailmassa, sen tiedän. En ollut uskoa korviani kun kuulin ajatuksesi tullessasi meidän kouluun. Ehkä tämä paikka vetää kaikki Jamainet yhteen. Sitten kun autoit Danielia huomasin, kuinka hyvä olet, Lucy kertoi.
Hymyilin hänelle ja kysyin:
- Missä se vihko on?
- Itseasiassa se on minun laukussani. Suunnittelin, että tulisin puhumaan sinulle tänään, Lucy kertoi punastuen.
- Tulisitko tänään meille niin luettaisiin sitä? kysyin häneltä. Olin hieman hermostunut siitä faktasta, että se oli hän, joka yritti saada minua pysymään kaukana Danielista. En tiennyt voinko luottaa häneen.
- Toki, ja Daniel saat tulla mukaan, Lucy sanoi hymyillen.
Daniel tuijotti hämmästyneenä Lucya.