Jamaine

7. Synkkiä salaisuuksia

Se oli jonkinlainen tumma käytävä ja siellä seisoi vaikeasti erottuva hahmo. Jälleen kerran viiltävä kipu levisi päähäni, juuri sama mikä minulla oli harhan nähdessäni. Joku tai jokin tunkeutui sisääni. Ne olivat kuin ajatuksia, mutta Danielista ne eivät olleet peräisin - jokaisella ihmisellä oli ominainen äänensä päänsä sisällä ja Danielin äänen olin oppinut tuntemaan erittäin hyvin – katsoin varmuuden vuoksi vielä hänen suuntaansa. Hän katsoi aukkoon kuin yrittäisi nähdä jotain. Sitten se iski päähäni "Tämä on kotini, valtakuntani, täällä ei ole tilaa kahdelle voimalliselle." Ei, se ei ollut ajatuksia, tämä oli erilaista. Yritin muistella missä olin kokenut saman tunteen ja lopulta muistin. Kun puhuin kuolleille kipu oli lähes samanlainen, mutta tämä oli tuplasti voimakkaampi. Kun asiat loksahtivat päässäni kohdilleen, laitoin vaistomaisesti käteni nyrkkiin ja kohotin ne ylös. Peili räjähti sirpaleiksi lattialle siirtyen samalla oikealle paikalleen yhdessä sekunnissa, Daniel katsoi suu auki vierestä, kun huoneeni kaikki mahdolliset särkyvät lasiset esineet räjähtivät tuhansiksi ja taas tuhansiksi sirpaleiksi pitkin huonettani. Silmäni sumenivat hetki hetkeltä ja ruumiini veltostui sängylleni.
- Rose, Rose, kuuletko minua? Daniel kysyi.
Ne olivat viimeiset sanat mitkä kuulin ennen kuin vajosin tummaan pimeeään.

    Heräsin, kun päivänvalo kajasti avonaisista ikkunoista suoraan silmiini. Tapitin ikkunaani vihaisesti kunnes eilisen tapahtumat tulivat kohta kohdalta mieleeni. Daniel. Ponnahdin ylös sängystä ja etsin katseellani häntä.  Ehdin jo hätääntyä, sillä poikaa ei näkynyt missään, mutta yhtäkkiä tunsin hänen kätensä kädessäni. Päässäni tuntui viiltävä kipu, parahdin ja kaaduin takaisin makaamaan.
- Oletko sinä kunnossa? hän kysyi huolestuneesti.
Nyökkäsin vastaukseksi.
- Mitä eilen tapahtui? Kuin olisit jälleen saanut jonkun kohtauksen ja sitten hajotit esineitä jollakin näkymättömällä voimalla, ja se olio, ajoit sen pois.
- Näitkö sen olion? Miltä se näytti?
- Se oli nuori nainen, mutta siinä oli jotain karmivaa. Se ei kävellyt, se leijui, eikä sillä ollut kasvoja. Sen mustat hiukset olivat kasvojen edessä, niiden välistä näkyi vain tyhjyyttä. Sen käsien ja jalkojen iho oli kalpean valkoinen ja se rakoili kuin kivi. Sillä oli valkoinen mekko. Rose, minusta tuntuu, että se oli vain tyhjä leijuva ruumis.
- Se puhui minulle, kuiskasin.
- Mitä?
- Se puhui minulle, niin kuin kuolleet puhuvat.
- Mitä? Daniel melkein huusi.
- Minä pystyn puhumaan kuolleiden kanssa, ja se eilinen olio oli varmasti kuollut olento. Se tunkeutui minuun ja puhui minulle sanoen: "Tämä on kotini, valtakuntani, täällä ei ole tilaa kahdelle voimalliselle."
Daniel nielaisi ja totesi:
- Voimalliselle, olet vahva, vahvempi kuin muut. Osaat puhua kuolleille ja säikytät ne pois. Mikä hemmetti oikein olet? Sano vielä, että sinulla vielä joitain muitakin kykyjä.
-En tiedä mikä olen, mutta osaan lukea myös ajatuksia, sanoin ja virnistin hieman vaivaantuneesti.
Daniel valahti kalpeaksi ja nielaisi uudelleen.
-Olet lukenut minunkin ajatuksia, eikö niin? hän kysyi.
Nyökkäsin. Daniel vain tuijotti minua kalpeana.
- En minä kovin usein niitä lue. Enkä ole lukenut mitään kovin yksityistä. Mikä sinä sitten olet, kun kerrot ihan normaalisti nähneesi kuolleen leijuvan naisen, jolla ei ole kasvoja, ja muutut yhtä kalpeaksi, kuin sen olion vartalo, kun kerron, että olen lukenut muutaman ajatuksesi?
Daniel tuhahti ja loi minuun musertavan katseen.
- Mitä? Minäkin olin enemmän paniikissa, kuin sinä. Äläkä edes yritä väittää jotain muuta. Miten edes näit sen, vaikka minä en nähnyt?
Daniel kohautti olkapäitään. Hyppäsin lattialle ja muutama lasinsiru upposi paljaisiin jalkapohjiini. Puristin hampaani yhteen ja sihisin:
- Ei hitto minkä sotkun tein.
- Niinpä, ja siivoat myös sen ihan yksin, Daniel vinoili.
Vilautin hänelle keskisormea ja aloin keräämään lasinsiruja. Daniel kyykistyi viereeni ja alkoi myöskin keräämään. Miten tämän kaiken jälkeen molemmat pystyivät suhtautumaan tähän huumorilla? Katseeni osui kelloon.
- Siivoan tämän koulun jälkeen, me taidamme myöhästyä taas, huomautin.

   Kun pääsimme koulurakennuksemme sisälle törmäsimme poikamuuriin, joka koostui tietenkin keistäpä muistakaan, kuin Danielin kiusaajista. Astuin askeleen Danielin eteen ja hymyilin ällistyneille miehenaluille sadistisesti.
- Ettekö ole kyllin viisaita pysyäksenne kaukana, jos käsken niin? Ette ilmeisesti. Te ette koske häneen, kuin kuolleen ruumiini yli. Antaa tulla.
Jatkoin sadistista hymyäni ja heilutin molempia etusormiani kutsuvasti."Onko tuo hullu?", "Aliarvioimme hänet.", "Isketään kun Daniel on yksin." Hymyni levisi entisestään, ihan kuin jättäisin Danielia yksin.
- Lähdetään, lähimpänä seisonut käski.
Kun pojat olivat häipyneet, Daniel kysyi:
- Kuinka teet tuon?
- Helposti, he muuten iskevät kun olet yksin, totesin.
Daniel säpsähti. "Jään taas yksin, kuolen. Hetkinen, luet ajatuksiani, pois päästäni." "Selvä, kuten haluat." Daniel katsoi minua hämmästyneenä:
- Miten sinä tuon teit?
- Helposti, autan sinua muuten sitten, kun he iskevät, sanoin hymyillen.

    Jätin Danielin istumaan yksin käytävälle tarkoituksella ja kävelin itse hieman kauemmaksi. Pojat lähestyivät Danielia uhkaavasti.
- Minne jätit suojelijasi? yksi pojista kysyi Danielilta.
Mietin, kuinka tyhmiä he oikeasti olivat. Poikia oli vain kaksi, vielä. Tiesin muiden odottelevan kauempana. Kävelin Danielin edessä seisovien poikien taakse ja laitoin käteni heidän hartioilleen.
- Moi jätkät, oliko kovakin ikävä minua? kysyin ivallisesti.
Nauroin kun tunsin poikien alkavan tärisemään käsieni alla.
- Pelottaako? Turhaan, en satuta teitä, ellette te satuta kaveriani.
Daniel näytti siltä, kuin haluaisi kutistua mahdollisimman pieneksi.
"Ei hätää, hoidan nämä." "Kiitos." Hymyilin Danielille rohkaisevasti. En tiennyt mistä tämä rohkeus tuli. Tönäisin molemmat pojat kauemmaksi Danielista. "Miten hän on niin vahva?". En käyttänyt tarkoituksella kaikkea voimaani, olisin liian voimakas.
- Tulkaa esiin! huusin käytävälle päin.
Loput pojista kävelivät hitaasti ja varovasti lähemmäs.
- Mikä vika Danielissa on? Millä oikeudella kiusaatte häntä? Kysyin kiristäen hampaitani, olin todella vihainen.
- Hänhän on homo, ei ihminen, joku pojista kuiskasi varovasti.
Tunsin Danielista huokuvan säikähdyksen, epätoivon, pelon ja surun. Pojat huomasivat ilmeeni ja yksi rohkaistui kysymään ivallisesti:
- Etkö tiennyt?
Käänsin pääni ja katsoin syyttävästi Danieliin. Poika lyhistyi kasaan ja painoi päänsä jalkoihinsa.
- Etkö tosiaan tiennyt? ivallinen ääni jatkoi.
- En, en tiennyt, sanoin ja käännähdin ympäri.
Olin räjähtämäisilläni. Koskaan ennen en ollut tuntenut näin voimakkaasti voimaani, voisin tappaa joka ikisen tässä käytävässä, vain yhdellä käden liikkeellä, voisin tappaa Danielit.

~ Ohoh, tulipa ennätyspitkä luku, ainakin näin mun kirjottamaksi. Kirjotusvirheitä voi löytyä mukavasti väsymyksestä johtuen, kertokaapa jos löydätte ;). Kiitos kaikille tähdistä ja kommenteista, arvostan niitä todella paljon ❤️. Kommentit on aina tervetulleita, niin negatiiviset, kuin positiivisetkin. Kritiikki on vaan plussaa ;)