All I Want Is You ||H.S Suomeksi

26. The one

"Draamaahan tää elämä on ollu täynnä viimesen vuoden", totean Sarahille.

"Mitä mä sanoin. Harrysta ei seuraa mitään hyvää. Sait siltä vaan sydämen rytmihäiriön", Sarah pudistelee päätään, "sä et oo vaan vielä löytäny sitä oikeeta tyyppiä rinnalles."

"Älä sano noin, ei sitä voi tietää, jos Harry onki se oikea", kiirehdin sanomaan.

En halua kuulla tuota. En. Minä ja Harry emme eroa.

Sarah katsoo minua myötätuntoisesti.

"Harry ei oo edelleenkään hyväksi sulle. Mun ois pitäny pitää se pois sun luolta alusta asti. Silloin ei ois tapahtunu mitään tätä draamaa ja murhausseuravierailuja", Sarah selittää.

Hän näyttää olevan erittäin pahoillaan ja turhautunut tilanteesta.

Minä puolestani en ole vielä oikein sisäistänyt täysin tilannettani. Eikä se sitä paitsi voi niin paha olla, mitä Sarah luulee.

"Sarah ei tässä oo mitään hätää. Mä saan mun lääkkeet ja elämä jatkuu. Ei takerruta menneeseen. Minä ja Harry jatketaan parina ja-"

"Pystytkö sä muka tosissasi kuvittelemaan loppuelämäs Harryn ja kaiken sen draaman kanssa?"

Tuo kysymys pysäytti minut.

"Se tappaa sut vielä joskus", Sarah toteaa raskaasti.

Hän huokaisee syvään ja katsoo minua silmiin.

"Jos saat enää yhtään lisää stressiä, sun sydänkään ei enää kestä."

Koomista. En olisi uskonut, että Harry pystyisi kirjaimellisesti särkemään sydämmeni.
Tässä sitä kuitenkin ollaan. Sairaalavuoteella sydämmeni takia, joka vain heikosti pitää minua elossa. Ja vaikka kuinka vihaankin myöntää, sen on aiheuttanut Harry. Nopein ja varmin tapa parantua olisi luultavasti jättää hänet.

Pudistelen päätäni. Kyyneleet pyrkivät vetisiin silmiini ja putoavat lohduttomasti poskipäilleni.

Ei. En minä. Mitä minä. Ei. En luovu Harrysta. Pakko täältä on jokin toinen keino löytyä parantumisekseni. Aivan. Kyllä semmoinen löytyy. Ei ajatella pahinta.

Koputus hyökkää kivuliaan hiljaisuuden sekaan.

"Sisään", Sarahin ääni vastaa.

Lääkärini astuu ovesta sisään reippaasti, mutta hänen kasvoiltaan pyyhkiytyy nopeasti kaikki iloisuus pois, kun hän huomaa tilanteen.

"Anteeksi. Saanko häiritä?" hän kuulostelee varovasti.

"Anna meille hetki", Sarah huikkaa ja ottaa minua kädestä kiinni.

Lääkäri poistuu ja antaa tuskan valua päälleni kovempaa.

Miksi minä tunnen näin kovaa kipua? Pakko olla jokin muukin vaihtoehto. Pakko.

Viisi tuskaista minuuttia kuluu Sarahin halauksessa, kunnes lopulta Sarah pakottaa minut ryhdistäytymään ja kuuntelemaan muut vaihtoehdot.

Lääkäri astuu sisään ja hymyilee lohduttavasti. Hän istuu viereeni penkille ja antaa minulle lapun käteen.

Lappuun on kirjoitettu lääkkeiden nimiä, ja koko lista on minulle kuin hepreaa.

"Tutustutaan nyt näihin lääkkeisiin. Kerron sinulle jokaisesta lääkkeestä tärkeimmät asiat, ja saat sitten valita, mitä niistä haluat kokeilla", lääkäri kertoo.

***

Valitsin lääkkeen, joka auttaa parhaiten myös pyörtymiseen kuin sydämeenkin, ja jonka sivuvaikutukset voivat olla satunnaiset tärinät.

"Tänä iltana saat ensimmäisen annoksen kahdeksalta. Hyvää yötä", lääkäri ilmoittaa ja tarttuu metalliseen ovenkahvaan.

"Oota! Mä haluan kysyä jotain", huikkaan nopeasti.

Lääkäri kohottaa kulmiaan ja asettuu seisomaan sänkyni päätyyn.

Kerään itseni yhtenäiseksi, ja otan yhden ison henkäyksen.

"Mitä tapahtuu, jos mulla jatkuu sama stressi?"

Odotan lääkärin vastausta. Hän tarkastelee minua ihmetellen.

"Sitten luultavasti ei enää lääkkeetkään auta. Kuolema olisi erittäin todennäköinen", hän vastaa ja ottaa kiinni sänkyni rautatankoisesta päädystä.

Hän upottaa katseensa silmiini vahvasti, ja varmistaa, että silmäni eivät harhaile huoneessa.

"Jos et halua kuolla, hankkiudu eroon siitä stressistä", lääkäri sanoo nyt erittäin totisena.

Puren huultani ja nieleskelen kyyneleitäni. En pysty. En pysty edes ajattelemaan.

"Entä jos en pysty", sanon ääni särkyen.

Kyynel karkaa poskelleni.

"Sitten minimalisoi se niin pieneksi, että se aiheuttaa sinulle vain saman verran stressiä, kuin koulun sanakoe."

"Mi-mitä se tarkoittaa?" ääneni värisee.

"En tiedä, jos et kerro minulle", lääkäri sanoo ja katsoo minua edelleen liikahtamatta silmiin.

Tärisen vahvasti, ja yritän jokaisella voiman rippeelläni pitää itseni kasassa. Pakko. Nyt on pakko.

"Mulla on poikakaveri, joka on erittäin stressaava tapaus", hymähdän.

Lääkäri katsoo minua.

Minä katson lääkäriä.

Lääkäri nielaisee.

Minä hengitän enää pinnallisesti.

Lääkäri sulkee silmänsä.

Hän ottaa henkäyksen.

Sisään ja ulos.

Hän avaa varovasti silmänsä.

Sitten suunsa.

"Paras olisi, että olisitte vain kavereita", hän sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen henkäisten.

Tuo lause. Se oli viimeinen, jonka halusin kuulla. Ei.

Hän jää katsomaan minua odottaen.

"Ei me voida", sönkötän kyyneleideni seasta,"sitä ollaan yritetty monta kertaa."

"Jos poikakaverisi ei muuta käyttäytymistään, et voi enää olla hänen kanssaan. Oman henkesi takia."

En pysty enää. En pysty pitämään itseäni kasassa.

Purskahdan itkemään niin kovaa, että tunnen piston sydämmessäni, ja minun on vaikea hengittää nyyhkimiseni keskeltä. Nyin ja itken, parahdan ja tunnen, kuinka sydämmeni aikoo tappaa minut sisältä päin.

En halua. En halua enää mitään. En halua elää.

Harry ei pystyisi siihen. Ei vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi muuttua. Se on hänen luonteensa.

Ja se tappaa minut.

-------

Semmosta.

Toivottavasti piditte. ❤

Curlysleeper