The Perfect 10 - Marcus and Martinus || ✓

15. Hätä [Hei]

Martinus ilmestyi pimeydestä. Hän meni laatikolle ja pudotti sen maahan. Ikäväkseni voin kertoa, ettei se ollut ainoa asia, joka putosi maahan. Säikähdin ja hipaisin posliinisen kahvikupin lattialle. Siitähän tuli aikas paha ääni. Kuulin askeleiden lähestyvän ja tajusin olevamme pulassa. Etsin pimeässä Martinuksen ja työnsin hänet puoliksi väkisin ikkunan luo. Aukaisin sen ja annoin poikien mennä ensin. Kuulin kellarin oven narahduksen ja hyppäsin ulos ikkunasta, suoraan Marcuksen päälle.
"Ei kai sattunu?" kysyin hädissäni ja kiskaisin pojan ylös. Juoksimme kohti rantaa. Pidin Marcuksen kauimmaisesta kyljestä tukea, jolloin se oli puoliksi halaus. Merja raivosi kellarissa, kun ei ollut saanut pahan tekijöitä kiinni. Huuto vaimeni, mutta ei sen takia, että me juoksimme pois päin. Merja oli juossut ulos kellarista, jotta pääsisi meidän peräämme. Ranta oli kuin suuri aukio, ei piilopaikkoja. Pimeydessä oli lähes mahdotonta nähdä eteensä.

Tartuin Martinuksen käteen ja juoksin kohti vettä. Pojat yrittivät jarrutella, mutta en antanut periksi.
"Mun kengät kastuu", Marcus valitti mennessämme rantaveteen. Kahlasin kohti laituria. Siellä olisi hyvä piilopaikka. Vettä oli vähän alle vyötärön. Laitoin minun ja Martinuksen puhelimen pieneen rakoon laiturissa, jonne vesi ei päässyt. Marcus teki samoin.

Taskulampun valokeila pyyhki rantaa.
Ihan kuin elokuvissa!
Jännitys oli melkein sietämätön, kun valo tuli vain lähemmäs ja lähemmäs. Sitten se loittoni. Huokaisin helpotuksesta ja odotin hetken. Otin toisen iPhonen ja räpiköin rannalle. Kylmä tuuli sai minut värisemään.
"Riittäisköhän tää yöseikkailu jo?" kuulin Martinuksen äänen.
"Ettei vaa vilustuta." Marcus oli oikeassa.
"Joo mennää vaa jo nukkuu. Hyvää yötä", sanoin ja lähdin kulkemaan kohti huonettani. Sitten muistin, että siellä oli vain pieni, ruosteinen suihku. Menin siis leiriläisten yhteiseen pesuhuoneeseen.

Kuivasin hiukseni pyyhkeeseen ja ajattelin, että voisin laittaa Emilialle viestiä. Otin puhelimen taskustani ja näppäilin koodin. Se ei toiminut. Sitten huomasin, ettei puhelin ollut minun, vaan Martinuksen. Sain pienen paniikkikohtauksen tunaroinnistani.
Lähtisinkö nyt viemään puhelinta Martinukselle? Hänellähän oli minun puhelimeni.
Päätin lähteä. Siinä oli kuitenkin riskinsä. Martinuksen huone oli ohjaajien huoneen vieressä. Pääsin helposti ruokalaan, mutta sitten aloin pelkäämän pieniäkin rasahduksia. Jos joku vaihtoi asentoaan ja sänky narahti, pelästyin. Sitten tajusin, että minun pitäisi koputtaa oveen. Se olisi varmasti lukossa.

Emmin varmasti 10 minuuttia oven ulkopuolella. Sitten koputin.
"Se on auki."
Ihan tosi?
Aukaisin oven ja astuin pieneen huoneeseen. Se oli jopa pienempi kuin minun. Sänky oli kuitenkin kaksikerroksinen. Martinus oli ylimmällä tasolla.
"Nii, että taisin ottaa sun puhelimen."
Martinus kaivoi patjan alta puhelimen. Hän avasi sen ja nyökytteli.
"Mulla taitaa olla sitte aun puhelin", hän sanoi ja ojensi puhelimeni minulle. Annoin myös Martinukselle puhelimensa. Kiipesin alemman sängyn päälle ottaen tukea kaiteesta. Martinus oli jo menossa nukkumaan. Annoin hänelle pusun poskelle ja lähdin huoneesta. Minulle tuli halu käydä myös Marcuksen huoneessa. Ja minähän kävin. Poika oli jo täydessä unessa, kun avasin oven. Annoin hänellekin pusun. Marcus liikahti hieman. Menin vihdoin omaan huoneeseeni. En enää jaksanut laittaa Emilialle viestiä. Kellokin näytti jo melkein puolta yötä. Nukahdin, mutta heräsin kuulutukseen. Kello näytti kahdeksaa aamulla. Kuulin vain puolet, sillä olin tuskin hereillä.
"...mikäli teillä on havaintoja näistä öisistä hiippareista, tulkaa kertomaan ne ohjaajien huoneeseen."
Hän tarkoitti varmasti minua ja kaksosia. Huokaisin ja nousin ylös. Puin vaatteet ja hieraisin silmiäni. Avasin oven ja Martinus oli siellä. Pelästyin hieman. Marcus tallusti hetken päästä hänen vierelleen.
"Mennään!" Muistin vasta silloin rangaistuksen päättyneen. Menimme yhdessä aamupalalle.

 
Sanoja: 551

Heräsin vasta äskön nii kai tätä voi kutsuu aamuks?😅
Ei oo valitettavasti taaskaan mitään lyriikoita tässä, mutta kyllä toi jotenki tähä sopii.