The Perfect 10 - Marcus and Martinus || ✓

39. Lentokentälle [First Kiss-🎹]

Lukekaa luku ihan loppuun!
❗3k kunniaksi❗

Viimeinen luku.

!Teen kuitenkin jatko-osan!

Siitä ilmoitus tulee tänne!

Saattaa jo huomenna tulla ;)
 

Kävelin Martinuksen vierellä metsäpolkua pitkin. Marcus oli jäänyt auttamaan äitiäni ruuanlaitossa, sillä ruokana oli tacoja.
"Huomenna Troforsiin", Martinus sanoi.
Nyökkäsin.
"Pitkästä aikaa pääsee kotiin näkemään perhettä."
"Voi ku sä voisit tulla mukaan Troforsiin."
"Mutta en voi. Haluisin, mutta äiti ja Leah tarvii mua täällä", totesin ja tunsin kosketuksen kädessäni. Vilkaisin alas ja Martinuksen käsi oli oli kiinni omassani. Hymyilin hieman unohtaen hetkeksi huomisen.
"Tuuthan lentokentälle?"
"Totta kai tuun."
Suukotin Martinuksen poskea ja huomasin saapuneemme yhdelle lapsuuden muistoja täynnä olevalle aukiolle.
Tuolla kivellä leikin isän kanssa.
Kosketin tuota harmaata, sammaloitunutta kiveä.
Voi kun isä olis täällä.
Kyynel vierähti poskelleni, mutta Martinus pyyhkäisi sen pois.
Kiipesin kivelle ja poika tuli perässäni istumaan vierelleni. Tunnit kuluivat liian nopeasti. Pian kello näytti jo yhdeksää ja lähdimme takaisin kotiin. Tai siis minun kotiini.

Herätyskello soi kolmelta. Neljän tunnin yöunet eivät olleet hirveän hyväksyttävät, mutta en oikein saanut eilen unta. Mietin vain hyvästejä, jotka kohtaisin pian. Marcus oli jo valveilla ja ravisteli Martinusta hereille.
"Eiks sulla pitäny olla aamulla energiaa?" kysyin virnistäen.
"Nyt ei oo aamu, nyt on yö. Kello on haloo kolme 'yöllä' ", hän selitti.
Menin vaihtamaan itselleni vaatteet ja sitten kipitin alakertaan. Äiti istui keittiön pöydän ääressä tutkien sähköposteja.
"Melissa kuule."
Käännyin äitiä kohti.
"Minulle on tullut tänne sähköpostiviesti, jossa sanotaan, että sinut on-"
Kiljahdukseni sai äidin hiljenemään. Martinus oli hiipinyt taakseni ja tarttunut olkapäihini.
"Niin mitä olit sanomas?" kysyin äidiltä, mutta hän vain heilautti kättään ja päätin unohtaa sillä hetkellä koko asian.
Söin pienen aamupalan, pinaattilettuja ja lasi vadelmamehua. Sitten söin eiliseltä jääneen tacon antaen puolet Marcukselle.

Istuin autossa poikien välissä pitäen molempien käsistä kiinni. Pian pitäisi päästää irti.
Ei ei ei.
Pian kaarsimme Kemin lentokentän parkkipaikalle. Heti kun automme pysähtyi neljä turvamiestä tuli meitä kohti. Kun pääsimme ulos autosta miehet piirittivät meidät.
Matkalla läpi lentoasenan, meidän ympärillemme kerääntyi ihmisiä.
"Marcus! Martinus!" he huusivat.
Kaikki tarkastukset oli tehty ja menimme tilaan, minne kukaan muu ei päässyt. Saimme hieman ruokaa ja vettä. Sitten vain odotimme kaksi tuntia ja 45 minuuttia.

Lähdimme tilasta ja näin hetken päästä poikien yksityiskoneen. Istuimme hetken penkeillä jutellen kokemuksistamme, kunnes Martinus otti käsistäni kiinni.
"Muista, nää ei oo hyvästit", hän sanoi ja empi hetken kunnes jatkoi:
"Mel, musta tuntuu, että ra-"
"Marcus ja Martinus, nyt koneeseen", turvamies käski ja veti Martinuksen kauemmas minusta.
"Hyvästi", sanoin hiljaa ja katsoin kuinka kaksi tuttua hiuspehkoa katosi näkyvistä.
Yksi turvamiehistä talutti minut ulos lentoasemalta.
"Nyt voit jatkaa varmaan yksin", hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
"Musta tuntuu etten haluu jatkaa mun elämää yksin."
"Mitä sanoitkaan?"
Ravistin päätäni selvittäen ajatuksiani.
"Voitko sanoo niille, etten unoha koskaan niitä ja mulla on jo nyt ikävä?"
Mies empi hetken kunnes nyökkäsi.
Kävelin autolle ja istuin takapenkille, jossa leijaili edelleen molempien tuoksu. Siirryin etupenkille sydän särkyneenä.

Astuin huoneeseeni ja kaksosten patjat olivat edelleen lattialla. Peitot olivat mytyssä ja tyynyt lattialla. Menin vaatehuoneeseen, jossa tarjotin oli edelleen. Siinä lepäävät aterimet oli laitettu hymynaamaksi.
"Mel?"
Tulin ulos vaatehuoneestani ja katsoin äitiä.
"Niin?"
"Haluaisitko ensi talvena sinne samalle leirille? Sinne on nyt ilmoittautuminen."
Mietin hetken ja pudistin päätäni.
En voisi mennä leirille ilman kahta poikaa, jotka eivät varmaan tienneet koko talvileiristä. Muutenkin siellä olisi uusia, outoja ihmisiä.
Olivathan ne vanhatkin outoja, mutta niihin oli tottunut.
"Tämä talvileiri on kesäleirille jatkoa. Kaikki jotka olivat kesäkeirillä pääsevät myös talvileirille. Ja saavat koulusta kuukauden vapaata", äiti lisäsi.
"Kyl mä sitten voin mennä sinne", sanoin hymyillen.
Otin heti puhelimen ja näpyttelin kaksosille viestin.
Jos he pääsisivät, näkisin heidät taas! Talveen oli kuitenkin vielä puoli vuotta.
Kyl mä sen kestän.
 
 

Sanoja: 727

Nyt se on sitten loppu. Tai no ei sillä tavalla, mutta tämä kirja on kuiteskin loppu. Ei siinä menny ku vaan n. 1,5 kuukautta...

Mulle on ollu ilo kirjottaa tätä, vaikka joskus ei oo huvittanu ja inspis on ollu ihan hukassa. Kappaleetkin tuotti vaikeuksia, mutta se oli sen arvosta. Haluun että tää kirja muistetaan kirjana, jossa jokaisella luvulla oli oma ainutlaatuinen kappale.
Pidin jopa listaa kaikista kappaleista ja merkkailin mitä olin käyttäny.

Kiitos kaikille lukijoille, votaajille ja kommaajille!

Vaikka en vastannutkaan kaikkiin kommentteihin, luen ne kaikki aina ja jokanen kommentti on saanut mut jatkamaan. Niin kuin kaikki lukukerrat ja votetkin. On ollu ylä- ja alamäkiä, joista on kuitenkin selvitty.

❤SUURI KIITOS IHAN JOKAISELLE! ❤

Tähän kirjaan on tulossa jatko-osa, josta ilmoitan tänne ihan piakkoin.

En voinu valita lempparilukuja, koska niitä on yksinkertasesti liikaa!!