The Perfect 10 - Marcus and Martinus || ✓

14. Tuurilla [Heartbeat]

Heräsin yhdeksältä. Olin koko aamun odottanut, että Martinus herättäisi minut ja Marcuksen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Katsoin ympärilleni hätääntyneenä. Poikia ei näkynyt missään. Olin jo melkein paniikissa, kunnes muistin rangaistuksemme. Huoneeni oveen koputettiin ja joku ohjaajista tuli sisään.
"Tässä on puhelimesi. Tuleppas nyt syömään."
Otin iPhoneni vastaan ja aloin pukea ohjaajan odottaessa ulkopuolella.

En mä mikään 4-vuotias ole! Ei mua tarvii taluttaa.
Olisi tehnyt mieli huutaa nuo sanat. Mari-ohjaaja piti minua kädestä koko matkan ruokalaan.
Näin aivan toisella puolella ruokalaa Marcuksen syömässä. Katsoin häntä vaivihkaa ja sain häneltä katseen takaisin. Haettuani ruokaa Mari ohjasi minut samaan pöytään Marcuksen kanssa, mutta hän tuli minun ja pojan väliin.
Oliko tämä testi?
Näin Martinuksen tulevan parin minuutin jälkeen ruokalaan. Hänkin tuli samaan pöytään ohjaajan kanssa. Olimme aivan hiljaa kokonaiset 20 minuuttia.

Minut passitettiin parin muun kanssa uimaan. Nimiä en enää muistanut, paitsi Lukaksen. En vain oikeasti jaksanut uida. Olin syönyt äsken ison kasan laastimaista puuroa. Lukas tuli viereeni istumaan laiturille.
"Miten menee?" hän kysyi.
"No ei hirveen hyvin." Lukaksen olisi pitänyt tietää mikä mättäsi, sillä rangaistuksestamme oli kuulutettu aamulla. En vain ollut itse kuullut sitä, koska Martinus ei ollut ollut herättämässä.
"Haluisitko vaik olla mun kaa tänään?" Katsoin poikaa hölmistyneenä. Yrittikö hän käyttää rangaistusta hyödykseen?
"No, en mä oikeen tiiä."
"Okei. Sano sitte jos haluut", Lukas vinkkasi silmää ja hymyili. Minulle tuli mieleen kaksosten hymyilevät kasvot.

Miksi juuri tälle päivälle?
Ohjaajat olivat päättäneet järjestää biisisuunnistuskilpailun, jossa viisi paria kilpaili toisiaan vastaan. Ja kenet sain parikseni? Lukaksen! Rian sai Nilsin, Aaron sai Leonan, Marcus Catan ja Martinus Emelíanan.

"Tuolla on seuraava rasti." Lukas lähti juoksemaan sitä kohti. Minä lähdin tallustamaan hitaasti perässä. Minua ärsytti. Koko rangaistus oli aivan liikaa. Vai oliko? Olimmehan aiheuttaneet aikamoisen sotkun. Yritin vain olla ajattelematta Marcusta ja Martinusta.
"Mikä biisi kyseessä?"
"Your love was handmade for somebody like me
Come on now, follow my lead", luin lapusta.
"Ed Sheeran, Shape of you", Lukas tunnisti. Kiertelimme rasteja ja löysimme Adelen Hellon, Despaciton, That's What I Liken ja muita Spotifyn listahittejä.
"Mikä tää on? En oo koskaa kuullukkaa! Onks nää jotain pikkujonneja?" Lukas sanoi ihmeekseni. Hän oli tietänyt kaikki muutkin kappaleet.

"I know I haven't been the best lately. Oh.
And I really know now I should give you all of my time.
You really do deserve better.
Gotta get you somehow.
Can we start over again now?"
Tunnistin tietenkin kappaleen heti.
"Ei ne mitään pikkujonneja oo!" huusin itku kurkussa.
"Heartbeat, Marcus ja Martinus", sanoin hiljaa ja lähdin kävelemään pois. Lukas otti minut kiinni ja laittoi käden olkapäälleni.
"Lopeta", sanoin ärtyneenä.
Astuin sivulle niin, että käsi tippui olkapäältäni.

Biisisuunnistuksen jälkeen menin syömään ja sitten tiskaamaan parit tiskit keittiöön. Astioita oli kolme pinoa; minulle, Martinukselle ja Marcukselle. Tiskasin siis oman pinoni. Sitten menin vain loikoilemaan sängylleni. Yritin nukkua, mutta en pystynyt. Katsoin vähän väliä kelloa, kunnes se näytti puolta kahdeksaa. Nyt olisi aika viedä puhelin turvaan. Avasin oven hiljaa ja lähdin suunnistamaan kohti kellaria.

Ovi narahti ikävästi. Etsin puhelimen valossa laatikon ja huomasin kaksi silmäparia pimeässä.
"Marcus? Martinus?" Kaksoset tulivat lähemmäs. Heillä oli käsissään laatikko, johon olivat laittaneet älypuhelimensa. Laitoin itsekin puhelimeni tuohon laatikkoon ja lähdin ennen poikia kellarista. Iltapalan syönti ei kiinnostanut tippaakaan, mutta olihan sinne pakko mennä, Marin mielestä. Hän talutti minut huoneeseeni ja katsoi, etten lähtisi minnekkään.

"Annappas puhelin tänne."
Esitin kaivavani puhelinta farkkujen taskustani, mutta mukamas säikähdin, kun sitä ei löytynytkään.
"Missä se on?" hätäilin. Sain pari kyyneltäkin tuherrettua, niin Merja uskoi, että puhelimeni oli kadonnut.
Merja lähti ja jäin miettimään:
Miks me muuten tarvitaan puhelimet?

Kello näytti kymmentä, kun nousin sängyltäni valmiina tapaamaan Marcusta ja Martinusta. Menin seinää pitkin, kuin ninja. Näin Marcuksen kauempana. Martinus oli taas jossain.
Hänhän oli ohjaajien huoneen vieressä. Ei siitä niin helposti päässyt.
Hain puhelimeni laatikosta ja otin myös Martinuksen kapulan. Jäin istumaan Marcuksen kanssa puulaatikon päälle.


Sanoja: 632

Pian 200 lukukertaa! 😄