Rakas sydän, älä päästä häntä lähelle

1

Joku oma hömppä kommentti:

HUOMIOIKAA: Tämä on toinen osa eli käykää ensin lukemassa Rakas stalkkeri, kuka olet.

🌏Vanileea🌏

On helpompaa nauraa, kun näyttää olevansa loukkaantunut, eikö totta? On helpompi kätkeä kaikki tunteet piiloon, kuin näyttää niitä muille.

Kaikki luulee tuntevansa minut, kaikki luulee tietävänsä minkälainen ihminen olen, mutta oikeasti, heillä ei ole hajuakaan. Heillä ei ole mitään tietoa siitä kamppailusta, mitä oikein käyn sisälläni. Minä en oikeasti ole se, mitä ihmiset luulevat minun olevan. Oikeasti, olen eksynyt oman pääni sisään, enkä tiedä mitä tehdä.

Minua ahdistaa tosi usein, mutta peitän sen vitseillä ja naurulla, kukaan ei edes epäile mitään, miksi epäilisi? Minähän olen aina se, joka nauraa kaikkein kovimpaan ääneen ja jolla ei varmastikkaan ole mitään huolia.

Sadepisarat tippuvat maahan hiljalleen maahan taivaalta ja muutama pisara valuu tukastanikin. Ne sekoittuvat kyyneleisiini, kun kiihdytän vauhtia entistä kovempaa. Vilkaisen nopeasti kelloa, pisaroita kerkeää tipahtaa puhelimeni näytölle. Olen viisi minuuttia myöhässä.

Saavun ovelle, pyyhkäisen silmäni hihaan ja loihdin kasvoilleni virneen, ennenkuin painan ovikelloa. Yksi ohjaajista avaa oven ja päästää minut sisään.

"Sä oot myöhässä", se sanoo. Mieleni tekisi alkaa itkeä siihen paikkaan, minua hermostuttaa. Vartaloni on jännittynyt ja peilistä minua vilkaisee pelokkaat silmät, joita virnekkään ei voi piilottaa.

"Mä olin panemassa sun äitiäs", vastaan virnuillen julmasti. Nainen luo minuun murskaavan katseen.

"James, sun on aika ottaa asioita kerrankin vakavasti", nainen sanoo tyynesti. Tunnen täriseväni hiukan, en ole varma onko se pelosta vai kylmästä. Naurahdan, vaikka mieleni tekisi vakuuttaa, että otankin. Kyllä minä oikeasti otan, joskus liiankin vakavasti.

"Sulle tuli muuten vieras, sun sisko oottaa oleskeluhuoneen sohvalla. Pyydänkö sen tähän niin voitte mennä sun huoneeseen?" nainen ehdottaa. Pyöräytän silmiäni ja kiskon läpimärät kengät pois jaloistani vieläkin jännittyneenä.

"Ei, älä nyt missään nimessä", totean sarkastisesti. Nainen vilkaisee kasvojani, väläytän hänelle virneen taas. Kun nainen kääntää katseensa pois ja kävelee hakemaan siskoani, niin annan virneen laskeutua huuliltani. Kehoni rentoutuu hiukan, kun tajuan, etten saanut huutoja. Uskallan hengittää vähän vapaammin.

"Moi!" Emily huikkaa ja heilauttaa kättään. Hymyilen hänelle pienesti ja heilautan kättäni.

"Sä näytät siltä, kun sun kissa ois kuollut", Emily huomauttaa, kun me kävellään mun huoneeseen. Kohautan olkapäitäni.

"Ehkä mä murhasinki sun kissan", vastaan nauraen. Emily huokaisee.

"Toi ei ollut hauska juttu", Emily vastaa. Suljen oven perässäni. Emily, mä tiedän, ettei se ollut.

"Toin sulle lehden", Emily kertoo ja ojentaa mulle uusimman numeron. Nappaan sen käteeni ja alan lukea.

Katseeni osuu ilmoitukseen.

Hei, oletko kenties poika, joka tykkää pojista. Oletko epävarma itsestäsi vai sujut sen kanssa? Miten vanhempasi suhtautuivat, tietävätkö he? Miten kaverisi suhtautuivat? Milloin aloit huomaamaan ensimmäisiä merkkejä? Vastaa muutamaan kysymykseen ja osallistu täten arvontaan, jossa voit voittaa kuukauden loman Ruotsiin kesäkuussa. Tutustu muihin kaltaisiisi poikiin ja opi hyväksymään itsesi paremmin.

"Toi vois olla hyvä sulle!" Emily huudahtaa innoissaan.

"Ai lähtee hinttileirille joidenki rumien jätkien kanssa? Ei kiitti", vastaan, koska oikeasti ajatus tuntemattomasta paikasta pelottaa minua.

"Tuskin siellä kaikki on rumia eikä ulkonäkö ratkase kaikkea, sitä paitsi älä oo noin idiootti, ilmoittaudu!" Emily vaatii. Päätän ilmoittautua vain Emilyn mieliksi, ei minua kumminkaan valita mukaan.

"Mun pitää nyt lähteä, pärjäile. Ja James, yritä edes jooko? Mä tiiän ettei sulla oo kaikki okei, mutta yritä edes"

"Älä oo noin klisee", sanon naurahtaen. Emily näyttää ärtyneeltä, tunnen oloni taas pahaksi. Tiedän hänen olevan oikeassa, tiedän ohjaajan olevan oikeassa. Minun pitäisi yrittää.

Parin viikon päästä mies marssii huoneeseeni ja ojentaa minulle kirjekuoren. Otan kirjekuoren, käyn takaisin sängylle.

Vaivun omiin mietteisiini. Tuijotan jalkapalloa, josta on lähtenyt ilmat kokonaan pihalle. Muistan kavereideni pettyneet ilmeet, kun lopetin jalkapallon. Muistan valmentajani ymmärtävän katseen ja muistan, kun kävelin viimeistä kertaa pois enkä enää ikinä palannut.

Huokaisen syvään ja avaan kirjekuoren, tuijotan sisältöä järkyttyneenä. Heitän sen äkkiä roskikseen. Ei, ei. Tämän on pakko olla erehdys.

Soitan Emilylle ja pyydän häntä käymään, jotta saan muuta ajateltavaa. Käyn varmistamassa asian toimistosta ja se käy onneksi. Emilyn katse kiinnittyy ensimmäisenä huoneessani tyhjään kirjekuoreen ja sitten roskikseen.

"Et kai sä nyt niin pummi oo, että alat roskista kaivaa?" kysyn, mutta tajuan, että oli virhe pyytää Emily tänne.

"Sä pääsit, vau", Emily henkäisee, tuijottaen rypistynyttä kirjettä. Mulkoilen kirjettä vihaisesti, mutta ainoa ketä voin syyttää, olen minä itse. Olisi pitänyt haudata kirje syvemmälle roskikseen, ei olisi pitänyt antaa Emilyn suostutella tai pyytää häntä tänne tänään. Miten onnistun tekemään kaikesta aina sotkun.

"Miks tää oli roskiksessa? Kai sä aiot mennä?"

"Tota.. En mä usko, että laitos päästää mua", sanon tekosyyn. Emily naurahtaa.

"Höpsö, sossulta vaan lupa, pari soittoa ja suostutteluja kaikkia kohtaan, niin asiat järjestyy. Jätä tää mun huoleksi", Emily vastaa hymyillen. Tukahdutan halun heittää hänet ulos ikkunasta, sen sijaan nyökkään ja loihdin kasvoilleni hymyn.

En todellakaan halua lähteä.