Rakas sydän, älä päästä häntä lähelle

9

Mua masentaa. Taas. Masentaa äärettömän paljon, niin paljon, etten melkein saa edes henkeä. Itku on lähellä. Tänään Alex näytti meille rannan ja nyt makaan huoneessa yksin itkua pidätellen.

Voisin viiltää jalkoihin, ei kukaan huomaisi. Voisin mennä alas 'juomaan', tiputtaa lasin lattialle ja sujauttaa sirpaleen taskuuni. Idean kuitenkin keskeyttää soiva puhelin.

"Moi", vastaan puhelimeen. On hetken hiljaisuus.

"Kiitti James, kiitos oikeasti", Nathan kiittää, en oikeastaan tiedä mitä sanoa. En ole edes satavarma mistä hän oikein kiittää.

"Ja mä oon oikeasti pahoillani, voitaisiinko me yrittää olla kavereita? Mulla on ikävä sua", Nathan kysyy ja mä hämmennyn. Totta puhuen, en ole yhtään halukas olemaan hänen kaverinsa.

"Ikävä mua millä tavalla?"

"Ikävä sun kanssa hengailua ja sua ylipäätään, en puhu meiän suhteesta, mulla on Lucas nyt ja sulla on varmasti omat rakkausjuttus", Nathan selittää. Nyökkään, mutta sitten tajuan, ettei hän voi nähdä sitä.

"Joo", mutisen.

"Mut miten sulla on mennyt? Ahdistaako enää?" Nathan kysyy ystävällisesti.

"Hyvin ja ei ahdista", valehtelen.

"Hyvä, mutta James, mä tunnen sut, vaikka siitä on aikaa. Ja mä tiedän, ettet sä haluaisi kenenkää saavan tietää sun tunteista, mutta sun pitäisi puhua niistä jollekkin. Ja vaikka kaikki vaikuttaiski toivottomalta, älä tee mitään tyhmää. Täällä on ihmisiä, jotka välittää susta. Jos et usko mua, kun sanon, että mä välitän susta, niin usko sitten siihen, että Emily välittää"

"Mulla on kaikki ihan hyvin", intän, sillä en todellakaan halua eksäni saavan tietää, kuinka rikki oikeasti olinkaan. En varsinkaan eksäni, kuka tahansa muu.

"Ootko varma?" Nathan kysyy. Voinko heittää hänet ikkunasta?

"Olen!" ärähdän. Asiani eivät muutenkaan hänelle kuulu, jos hän välittäisi, hän ei olisi alunperin tehnyt minulle niin. Sitä paitsi hän olisi pysynyt mukana elämässäni.

"Okei hyvä, mä sain muuten sun ansiosta sovittua Lucaksen kanssa", Nathan kertoo minulle. Ihan kuin minua kiinnostaisi. Nousen ylös sängystä ja alan kävellä ympyrää samalla.

"Sepäs kiva", sanon niin ärsyyntyneellä äänensävyllä, että pakkohan hänen on tajuta, ettei minua kiinnosta. Kompastun Jackin laukkuun ja kaadun naamalleni lattialle.

"Ootko okei?" Nathan kysyy muka huolestuneena. "Mitä tapahtu? Mikä toi kolahdus oli?"

Miksi hän käyttäytyy, kuin olisin kuolemassa tähän paikkaan?

"Mä kaaduin, ei sattunut", mutisen, juhlistaen samalla sitä, ettei kukaan nähnyt.  Koko huone on muutenkin aivan sotkuinen, päätän alkaa siivota samaan aikaan, kun kuuntelen Nathania.

Hän alkaa selittämään jotain Lucaksesta, minä leikin kuuntelevani, mutta lasken puhelimen kaiuttimella sängylle ja alan lajitella vaatteitani käytettyihin ja puhtaisiin.

Tungen likaiset muovipussiin ja puhtaat laukkuuni takaisin. Siivoan myös loput omat rojut lattialta.

"Eiks ookki hyvä juttu?" Nathan kysyy selityksensä päätteeksi.

"Joo on", vastaan, kun otan puhelimen takaisin käteeni. Minulla ei ole hajuakaan mistä hän puhui.

"Lucas on mustasukkanen susta, se pelkää, ettei meiän juttu oo ohi vielä", Nathan sanoo yhtäkkiä.

"Siihen sillä ei oo syytä", ilmoitan.

"Ei niin", Nathan vastaa. Ovi avataan ja Jack tulee huoneeseen.

"Tota, mä lopetan nyt", ilmoitan. Nathan mutisee jotain epäselvää, ennenkuin saa sanottua kunnolla mitään.

"Moikka", se sanoo ja mä vaan katkaisen puhelun enää sanaakaan sanomatta. Jack tuijottaa mua.

"Mitä?" kysyn ja silloin se kääntää katseensa pois.

"Aatelin vaa et olisin mäki voinut lähteä", hän mutisee.

"Äh, en olisi kuitenkaan enää halunnut jutella", totean hiukan epävarmana. Jackille puhuminen on jotenkin pelottavaa.

"Okei", hän vastaa ja jatkaa puhelimensa näpyttelyä.

Mä taidan itseasiassa olla vähän ihastunut Jackiin.

Lysähdän sängylle ja tungen kuulokkeet korvilleni.

=======

"James!" Mira huusi, toiselta puolelta koulun pihaa. Käännyin katsomaan ja pysähdyin.

"Miten sä kehtaat lähteä ilman mua?" Mira kysyi muka loukkaantuneena, kun se sai minut kiinni. Potkaisin lumipaakun edestäni.

Miran ruskeat hiukset olivat aivan lumessa ja sen posket helottivat punaisina. Se hymyili.

"Anteeks, en enää ikinä jätä sua!" ilmoitin dramaattisesti.

"En mäkään sua", Mira julisti samalla tavalla, kun ne me raivattiin tietämme lumen läpi.

"Lupaa", käskin leikilläni. Mira naurahti.

"Mä en voi luvata sulle asioita, mitä mä en pysty pitää", Mira pahoitteli. Pääsemme jalkakäytävälle, jossa on jo helpompi kävellä.

"Mitä sä tolla tarkotat?" kysyin uteliaana ja hiukan hämmentyneenä.

"Sitä, ettei me olla yhdessä ikuisesti. Jossain vaiheessa meiän on pakko olla yksin, koska mikään ei ole ikuista", Mira selitti.

Joku oma hömppä kommentti:

TÄNÄÄN ON MUN SYNTTÄRIT!!!

Joo anteeks, oon vaan innoissani. 😂

💜Vanileea💙