Rakas sydän, älä päästä häntä lähelle

19

"Sun täytyy olla vahva, mä tiedän et Mirabellen kuolema on sulle paha paikka, mutta sun täytyy sinnitellä. Mä luotan ja uskon suhun. Sä oot taistelija ja mitä ikinä tapahtuukin, sä et koskaan luovuta", Emily pitää kannustavan puheen ja minä pudistan päätäni kyyneleet poskillani.

Emilyn sanat kaikuvat mielessäni. Emily, anteeksi, että petän sun luottamuksen.

Mutta enhän mä pettänyt vielä, vielä vedän happea keuhkoihini ja hengitän. Mutta mitä varten? Ketä varten? Ketä varten mä nyt epäröin, kun tässä on mun tilaisuus.

Mutta kun, mä olen vahva. Mun on pakko olla vahva. Vahvat ei luovuta.

Juoksen pois vedestä ja kyyristyn rannalle.

Kuole.

Kuole.

Mitä sä luulet tekeväsi?
Vitun säälittävä paska, kuole jo, kukaan ei kaipaa sua.

Sä pystyt tähän James, kato nyt, ei mitään hätää. Etkä pysty, sä et pysty tähän enää.

Painan kädet korvilleni, kun eri äänet riitelevät päässäni. Siitä, pitäisikö kuolla vai ei.

"James, voi helvetti James!" Liamin ääni huutaa ja hetkessä sen hengästytynyt vartalo onkin jo vasten omaani. Sen kädet on kiedottu mun ympärille joten annan jalkojeni lysätää maahan ja itseni nojata Liamiin.

"Sano jotain", Liam pyytää.

"Ei oo mitään sanottavaa", onnistun toteamaan ääni täristen. Painaen kasvoni vasten hänen huppariaan. Alan itkeä.

"Onneks sä oot kunnossa. Säikähin kuollakseni", Liam kertoo ja silittelee hiuksiani.

"M-miten sä löysit mut?" onnistun kysymään änkyttäen hieman.

"Nathan soitti Lucakselle ja Lucas kerto mulle ennenkuin lähti. Sitten mä juoksentelin ympäriinsä ettimässä sua", Liam kertoo. Hän lopettaa halaamisen ja nousee ylös. Hän ojentaa kätensä, mutta en tartu siihen, vaan nousen omin avuin ylös.

"Mennään sisälle, sä oot ihan märkä", Liam huomauttaa. No kai mä nyt olen, kun meinasin hukuttautua.

Me kävellään takaisin Liamin kanssa. Se hätistää mut huoneeseen vaihtamaan kuivat vaatteet, jonka jälkeen me päädytään Liamin huoneeseen. Alex kuulemma lähti viemään Lucasta pois.

Käyn istumaan Liamin sängylle ja Liam istuu viereeni. Tulee hiljaisuus.

"James, ootko okei?"

Puren huultani niin kovaa, että se sattuu. Nyökkään, mutta lopulta päätänkin olla rehellinen ja pudistan päätäni.

"Ei mulla oo mitään elettävää enää, mä en enää jaksa, ymmärrätkö?" kysyn, kyyneleiden valuessa silmistäni. "Mä oon niin väsynyt tähän kaikkeen"

"James, kyllä sä jaksat", Liam vakuuttaa. Hän katsoo minua suoraan silmiin, joka saa minut rauhoittumaan hiukan ja paljastamaan lisää tunteita sisälläni.

"Mä haluan kuolla", mun suustani pääsee. Ja Liam kaappaa minut halaukseen.

"Sun täytyy vaan jaksaa, mä tiiän, että se on vaikeeta ja ei nyt tunnu siltä, mut sun pitää jaksaa, kaikki muuttuu paremmaksi", Liam vakuuttaa. Miten monet kerrat olinkaan sanonut itselleni tuota samaa valhetta, mä haluaisin uskoa siihen, mutta mä en pysty enää.

"Mä välitän susta ihan vitusti ja jos sulle sattuis jotain.. Pelkkä ajatuskin sattuu", Liam kuiskaa. Minä en pysty lopettaa itkemistä.

"Anteeksi", pyydän.

"Anteeksi", toistan vielä, kun hän ei vastaa. Liam irtautuu haluksesta, katsoo minuun ja viimein itkuni loppuu.

"James sä olet upea ihminen", Liam vakuuttaa. En osaa sanoa siihen mitään, ei tunnu siltä.

"Sä sanot noin vaan, koska sä haluut olla ystävällinen kaikille", mä huomautan. Liam ottaa leuasta kiinni ja meidän katseet kohtaa. Sydän lyö vähän nopeammin.

"Miten sä voit luulla, ettenkö mä muka tykkäis susta?" Liam kysyy. Sydämeni kiihdyttää taas tahtiaan, kun toivo täyttää sen kokonaan. Mä olen kerennyt jo unohtaa miten hyvältä toivo tuntuu.

"Millä tavalla?" en voi olla kysymättä. Liam hymyilee, sen lämmin hengitys tulee kasvoilleni. Meinaan unohtaa itse hengittää, kun hänen kasvonsa lähestyvät omiani. Hänen katseensa on huulissani,  silmäni sulkeutuvat vasten tahtoani. Unohdan kaikki muurit, kaikki suojat, kun hänen huulensa tavoittavat omani.

On minua ennenkin suudeltu, olen ennenkin tuntenut miten huulet liikkuvat pehmeästi omiani vasten. Mutta ikinä, ei ikinä, ihoani ole kihelmöinyt tällä tavalla. Ikinä vatsanpohjani ei ole vetänyt yhtä rajusti ympäri. Enkä ole koskaan halunnut yhtä paljon lisää, kuin nyt.

En edes tiennyt, että suudelma voi maistua toivolta. Suudelma maistuu siltä, että minulla on vielä jotain elettävää ja että pystyn jatkamaan vielä. Se maistuu onnelta ja milloinkohan viimeeksi olen maistanut onnea? Siitä tuntuu olevan ikuisuus. En halua ikinä lopettaa, mutta tuntuu, että liian nopeasti se on jo ohi.

Hänen huulensa irtautuvat omistani. Hänen katseensa on lempeä ja hellä, mutta en pysty katsomaan häntä enää silmiin. Tunnen oloni alastomaksi, turvattomaksi. Miksi olen aina näin heikko, miksi annoin hänen tehdä noin?

"Hei, mikä nyt?"

"Mua vaan.." joudun vetämään syvään henkeä, koska olen niin lähellä itkua. "pelottaa"

Tunnen oloni niin säälittäväksi, kun minua itkettää tämmöinen. Liam alkaa silitellä poskeani hellästi kädellään, se rauhoittaa hieman.

"Mikä?"

"Mä en halua, että sä satutat mua", onnistun vastaamaan. En tiedä miten edes selittäisi koko asiaa, mutta pelkään liikaa.

"Mä en voisi ikinä satuttaa sua", Liam vastaa ja suutelee minua uudestaan.