Rakas sydän, älä päästä häntä lähelle

10

"Haha, sä haluat sun puhelimen vai?  No tule hakemaan!" Jonas nauraa ja heiluttaa puhelinta niin korkealla, etten yllä sinne. Yritän hyppiä, mutta en siitäkään huolimatta yltää.

"Mitäs täältä löytyy?"

”Anna se tänne!” käsken yrittäen kuulostaa mahdollisimman vihaiselta, jotta hän uskoisi, että olen tosissani. On ilta, on jo lähes täysin pimeää. Minulla on kylmä. Tuuli puhaltaa vasten paljaita kasvojani ja hytisen hiukan.

"Hei rauhoitu, mehän ollaan kavereita, luuseri", Jonas ilmoittaa, pitäen yhä puhelinta korkealla. Luon häneen murskaavan katseen.

“Hae!” Jonas käskee nauraen ja heittää puhelimen lumihankeen. Juoksen äkkiä puhelimeni luo ja nostan sen ylös. Se ei enää käynnisty. Kun käännyn, niin Jonas on poissa.

Puhelin pirahtaa uudelleen soimaan. Päätän, että jos se on Nathan, niin en vastaa. Se on kuitenkin Emily.

"Moi James!" Emily huikkaa iloisena.

"Moi", vastaan ja kävelen ulos huoneesta, jotta voin puhua rauhassa. Etsin tieni puutarhaan.

"Mitä kuuluu?" Emily kysyy reippaana ja minä huokaisen.

"Sitä samaa mitä aina ennenkin", sanon rehellisesti. Jos jollekkin harkitsen edes kertovani tunteistani, niin se on Emily. Emily on minulle kaikkein tärkein asia, loppujen lopuksi, ehkä hän on suurin syy siihen miksi elän enää.

"Voi ei", Emily harmittelee, kuulostaen aidosti surulliselta siitä.

"Mutta mitäs sulle kuuluu?" kysyn rennosti, vaihtaen äkkiä puheenaiheen takaisin häneen.

"Ihan hyvää..", Emily sanoo vältellen ilmeisesti sanomasta jotain. Alan käymään uteliaaksi.

"Mitä oot tehnyt siellä?" Emily kysyy heti perään, kertomatta mikä hänellä oikein on.

"Jotain yhteistä toimintaa vaa ja pelasin jalkapalloa. Arvaa muuten mitä? Liam on täällä", selitän innoissani, vilkuillen vaistomaisesti ympärilleni, kuin varmistaen, ettei ketään varmasti ole missään. Ympärilläni on kuitenkin vain kasveja. Ilmassa tuoksuu raikkaalta.

"Oho, ootteko puhunut paljonkin?" Emily kysyy.

"No välillä. Ollaan taas kavereita samalla tavalla, kun ennen", kerron oikeasti siitä iloisena. Liam on yksi parhaita kavereita mitä minulla on ollut.

"Kiva kuulla", Emily sanoo vilpittömästi ja kuulen hymyn hänen äänestään.

"Sitten täällä on yksi poika, jonka nimi on Jack. Se on kauhean söpö", kerron Emilylle, katsellen taas ympärilleni ja madaltaen ääntäni.

"Uu, kerro lisää"

"Sillä on aina huppu päässä, blondit hiuksetkin sillä on ja kulmalävistys", kuvailen Jackia.

"Kuulostaa aika hyvännäköiseltä, mutta ei ehkä sun tyyppiseltä", Emily toteaa miettiväisenä. Ehkä hän on oikeassa, mutta en voi sille mitään, että pidän Jackista.

"Mistä sä tiedät mikä on mun tyyppiä?" kysyn suoraan. Emily naurahtaa.

"Koska mä tunnen sut James. Liam vois olla enemmän sun tyyppiäs", Emily miettii. Järkytyn ajatuksesta. Liam? Ei ikinä.

"Mä ja Liam ollaan vaan kavereita", kiirehdin sanomaan äkkiä, ennenkuin hän alkaa kuvittelemaan lisää mahdottomia asioita.

"No jos sä sanot niin", Emily sanoo nopeasti. "Mites muut pojat?"

"Ainiin ja Nathanin nykyinen poikaystävä on täällä", kerron, miettien samalla mun ja Nathanin puhelua.

"Eikä!" Emily kiljahtaa.

"Joo ja se ilmeisesti vihaa mua. Plus Nathan on soitellut mulle jo kaks kertaa. Ekan kerran kännissä ja toisen kerran se halusi meidän olevan kavereita"

"Ehkä sun pitäs antaa sille tilaisuus tai murhata se, kun se nukkuu", Emily ehdottaa.

"Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa ihan hyvältä", nauran. Emilykin naurahtaa, tosin hieman väkinäisesti.

"Mikä sulla on?" kysyn viimein.

"Okei no James.." Emily aloittaa, mutta jättääkin lauseen kesken. "Ootko yksin?"

Äkkiä minua alkaakin epäilyttämään. Mitä asiaa hänellä oikein on?

"Joo olen", vakuutan, vilkaisten taaskin ympärilleni.

"Äiti on raskaana", Emily pamauttaa. Mitä? Ei, ei, ei. Me ei tarvita kolmatta lasta kärsimään tällaista.

"Mitä?" älähdän paniikissa. Emily huokaisee.

"Äiti aikoo pitää sen", Emily jatkaa. Olen niin järkyttynyt, äiti ei pysty pitämään huolta edes itsestään, saati sitten lapsesta.

"Sitten mulla on vielä toinen asia", Emily kertoo hiljaisella äänellä, niin, etten meinaa kuulla häntä.

"No?" kysyn varautuneesti.

"Lupaa mulle, ettet poistu retkeltä, sanoin mä mitä tahansa", Emily käskee. Äkkiä minua alkaakin pelottaa, minulla on huono tunne tästä.

"Mä lupaan", sanon silti.

Tulee hiljaisuus, joka ei tunnu ikinä päättyvän.

"Mulla on keuhkosyöpä"