Rakas sydän, älä päästä häntä lähelle

4

Pari päivää on mennyt suhteellisen nopeasti. Mä en oo sen paremmin tutustunut keneenkään, mutta vietän Liamin kanssa aikaa.

Tänään yhteisenä toimintana oli jalkapalloa, se sai minulle hiukan haikean olon. Minulla on ikävä jalkapalloa. Enkä voinut olla huomaamatta, ettei Ben ollut yhteisessä toiminnassa. Olisin kysynyt siitä Gaelilta, mutta en uskaltanut.

Tällä hetkellä makaan sängylläni, kuuntelen täysillä musiikkia ja tuijotan kattoa. Jack on huoneessa puhelimella ja Juudas on jossain.

Katto on valkoinen, joka ei oikeastaan yllätä minua. Tykkään tuijottaa kattoa ja ajatella asioita, vaikka yleensä ajattelen liikaa ja se kostautuu pahana olona.

Tykkään ajatella Miraa, tykkään ajatella Nathania. Tykkään ajatella äitiäni. Kaikkea, minkä ajatteleminen varmasti sattuu. Ajattelen niitä, jotka olivat olevinaan kavereitani. Ajattelen sitä, miten paljon he minua satuttivat.

Ajattelen Liamia, hänen tapaamistaan.

Miten sitten tapasin Liamin? Siihen asti päästäksemme joudun kertomaan kaiken alusta. Tästä on alusta on monta eri versiota, mutta kerron sen, jonka olen kuullut useimmiten.

Olipa kerran yhden tytön äiti, joka rakasti alkoholia ja bileitä. Eräänä päivänä, ainoan lapsen ollessa kuusi,  nainen kavereineen lähti baariin, jossa meno yltyi suorastaan villiksi. Nainen iski vihreät silmänsä hyvännäköiseen mieheen, joka hymyili hänelle toiselta puolelta baaria. Sen jälkeen muistikuvat naiselta pimenevät ja hän herää tuntemattomasta asunnosta miehen vierestä, josta hän vähin äänin poistuu. Nainen yrittää saada elämänsä kasaan ja lopettaa juomisen, huomatakseen olevansa raskaana. Nainen synnyttää pojan ja muuttaa kaksioon. Nainen jaksaa sinnikkäästi kahdeksan vuotta hoitaa lapsia kunnolla, kunnes hänen alkoholin halu vie taas kaiken vallan.

Nainen alkaa nukkua päivät, bilettää ja juoda yöt. Lapset jää ilman kaipaamaansa huolenpitoa ja hoivaa ja he joutuvat opettelemaan pärjäämään omillaan. Välillä lapsien äiti tulee kännissä kotiin ja kertoo pojalle itkien, miten hän katuu sitä päivää, kun meni tuntemattoman miehen matkaan. Kertoen aina samaa tarinaa, tätä tarinaa, yksityiskohtien muuttuessa. Tyttö sai rahaa osa-aikatyöstä ja säästi sitä tulevaisuutta varten. Hän muutti omilleen yhdeksäntoistavuotiaana.

Palataanpa takaisin siihen poikaan, se poika olen minä. Kaksitoistavuotiaana sossut viimein ottivat minut huostaan, eikä äitillä ollut sitä vastaan mitään.

Muutin sijaisperheeseen, jossa oli erittäin ankarat vanhemmat. Heidän kanssaan asuminen oli, kuin varoisi herättämästä nälkäistä karhua, aina sai olla varuillaan. Ruokaa ei saanut ottaa lisää, sitä ei saanut jättää lautaselle, piti olla aina ajallaan, kavereita ei saanut tuoda kylään, kahdeksalta piti mennä nukkumaan, elektroniset laitteet olivat kiellettyjä, koulun piti sujua hyvin, pojat eivät saaneet itkeä, lista asioista, mitä ei saanut tehdä oli pitkä. Jos ei noudattanut näitä sääntöjä, syntyi hirveä huuto. Vielä tänäkin päivänä säpsähtelen, kun joku korottaa ääntään ja säikähdän, koska en ikinä tule unohtamaan sitä miten he karjuivat, miten riesa kaikille olin.

Koulussa kavereillani oli erilaiset ajatukset kaveruudesta kuin minulla. He levittelivät ilkeitä juoruja, puhuivat selän takana paskaa, levittelivät salaisuuksiani, pilkkasivat minua, tekivät piloja kokoajan, nauroivat, jos tein jotain väärin. He saivat minut pelkäämään kokoajan, että teen jotain väärin.

Lopulta en uskaltanut mennä edes yksin kauppaan, koska heidän pilkallinen nauru kuului korvissani yhä uudelleen ja uudelleen.

Sain kuitenkin yhden aidon ystävän, se oli tyttö. Meistä tuli parhaat kaverukset, me hengattiin yhdessä joka päivä. Mirabelle oli upea ihminen, hänestä sädehti iloinen aura ja hän oli aina yhtä hymyä. Hän oli kaunis, iloinen, positiivinen ja hyvä kuuntelemaan. Hän oli lähes täydellinen tai ainakin niin minä luulin, siis siihen päivään asti, kunnes hän teki itsemurhan. Kun hän veti lääkkeiden yliannostuksen ja kuoli.

Mä halusin kuolla, olin masentunut. Vasta kaksi vuotta myöhemmin sossu huomasi mun vaikean tilanteen ja mun paikkaa vaihettiin pieneen laitokseen.

Siellä mä tyynen viileästi sidoin hirttosilmukan, kiedoin sen kaulani ympärilleni ja olin valmis astumaan narun varaan, mutta ohjaaja löysi minut ajoissa.  Tutustuin Liamiin, joka asui siellä myös.

Meillä synkkasi heti. Enkä edes ajatellut hänen olevan homo.

Minä muutin isompaan laitokseen, yrittäen kerätä särkyneitä palasiani takaisin yhteen ja yrittäen olla hermostumatta joka ikisestä asiasta, jota tein väärin. En pitänyt Liamiin enää sen jälkeen yhteyttä.

Tapasin yhden pojan, jota en nimeltä mainitse. En halua edes ajatella hänen nimeään. Sillä pojalla oli aina tupakka huulessa, sen suudelmat maistuvat tupakalta. Se oli täysin mustaan pukeutunut, jotenkin se onnistui aina sulautumaan kaikkiin varjoihin. Mä taisin oikeasti rakastaa sitä jätkää ja mä luulin, että sekin rakasti mua. Me seurusteltiin puoli vuotta. Sitten kävelin vahingossa huoneeseen, jossa se oli pettämässä mua. Eikä tämä nimeltämainitsematon edes selitellyt, se vain virnisti ja kysyi, että oliko meiän juttu tässä. Tottakai se oli siinä, mun sydän vain oli särkynyt. Ja se virnuili yhä, sanoi sitten:

"Elämä ei toimi kuten elokuvissa, James. Sä et saa ketään olemalla noin säälittävä"

Enkä mä koskaan unohda sen virnettä, se muistuttaa mua siitä, että kaikki pärjäävät ilman minua ja, ettei kukaan rakasta minua.

Kului vielä yksi vuosi, puoli vuotta sitten nykyhetkestä. Tapasin toisen pojan, johon luotin täysin. Ajattelin, että ehkä kerrankin onnistaisi.  Hän jätti minut tekstiviestillä ainoastaan kahden viikon jälkeen, en ollut kuulemma tarpeeksi hyvännäköinen hänelle. Hänkin muistuttaa minua siitä, että minun ei kannata päästää ketään lähelleni.

Mä olin se lapsi, jota kukaan ei kaivannut, jonka olisi ollut parempi kuolleena. Mä olin se lapsi, joka aiheutti vaan kaikille harmia.

Rakensin ympärilleni suojamuurin, älä ikinä, ikinä, näytä sun aitoja tunteita kellekkään.

Piiloudun vitsieni taakse ja olen olevinaan hauska, jotta kukaan ei näkisi pintaa syvemmälle. Kukaan ei saa nähdä, kukaan ei saa tietää.

Sillä tavalla satuttaisin vain itseäni enemmän. En voi päästää ketään naarmuttamaan sisimpääni, en ketään.