kyyneleet on tehty luusereita varten

1. luku

Istun hiljaa autossa ja katson, kun tutut maisemat vain vilisevät ohitse. Tämä olisi luultavasti viimeinen kerta kun näkisin nämä paikat. En tulisi käymään Espoossa enää ikinä. En ikinä. Isäni oli saanut työpaikan Tampereen jääkiekko joukkueen apuvalmentajana ja äitini mielestäni kaipasin piristystä ja uusia kavereita. Olin kuulemma ollut koko kevään masentunut. Ei minulle oltu tietenkään diagnosoitu sitä, mutta äitini diagnoosin perusteella. Vanhemmillani ei ollut edes mitään hajua, mistä se johtui. En ole kertonut siitä kenellekkään, enkä aijo koskaan kertoakkaan. Yhtenä iltana kaikki vain muuttui.

Palataan kuitenkin nykyhetkeen. Matkaa olisi jäljellä enään noin puoli tuntia, en tiedä olisinko tähän valmis, mutta Espooseen en todellakaan ollut jäämässä. Yhdistin bluetooth-kuulokkeeni puhelimeeni ja laitoin soimaan tän hetkisen lempibiisini, BTS:än heartbeat. "Oltais nyt perillä" äitini keskeytti hetken päästä ajatukseni. Nyökkään vaisusti ja nousen ylös autosta. Muuttoauto oli käynyt tuomassa suurimman osan tavaroistamme jo viikko sitten ja loput tavaramme tulivat pienessä muuttoautossa meidän jälkeemme. Muuttomiehet alkoivat kantamaan tavaroita äitin ohjeisuksella sisälle. Katselin hiljaa uutta taloamme, se oli kaksikerroksinen omakotitalo, ei hirveän iso, mutta meille juuri sopiva. Asuimmehan vain kolmistaan äidin ja isän kanssa. Väriltään talo oli vaalean harmaa, sisältä sisustus oli myös suurimmaksi osaksi vaalenharmaata, mustaa ja valkoista. Joitakin värikkäämpiäkin tavaroita alossamme oli, mutta ei paljoa.

Kannan viimeisen muuttolaatikon huoneeseeni ja alan purkamaan sitä. Parin tunnin kuluttua huoneeni näyttää jo siedettävältä, joten päätän että jatkan huomenna loppuun. Hätkähdän oven koputukseen. "Saa tulla" sanon nopeasti ja isäni pää kurkistaa oven raosta. "Täällähän näyttää jo oikein kivalta" hän toteaa ja virnistää pienesti, nyökkään vain vastaukseksi. "Lähden nyt tapaamaan uutta joukkuettani, haluatko tulla mukaan?" isä kysyy. "Sinä tiedät, että inhoan jääkiekkoa" tuhahdan ja käännän katseeni maahan. "Okei, no minä menen sitten, tulen parin tunnin päästä takaisin kotiin" isä toteaa ja sulkee oven perässään. Päätän lähteä lenkille, joten vaihdan päälleni mustat niken legginssit ja löysän urheilupaidan. Kipitän alakertaan ja alan sitomaan kengännauhojani. Avaan oven ja huikkaan äidille, että menen lenkille. Ennen kun saan vastauksen, laitan oven kiinni ja lähden. Pitkän tovin jälkeen olen ihan puhki juoksemisesta ja pysähdyn pienen puiston penkille lepäämään. Minulla ei ole mitään hajua mitä kello on ja tajuan että unohdin puhelimeni kotiin. Ehkä on parasta lähteä kotiin, ajattelen, kunnes muistan että eihän minulla ole mitään hajua missä olen ja missä nykyinen kotini on. Huokaisen syvään, kyyneleet kohoavat silmiini, mutta pakotan itseni olemaan itkemättä. Kyyneleet on tehty luusereita varten, ajattelen.

En tiedä kuinka kauan siinä istuin, mutta alkoi tulla jo pimeää. Penkki narahti pienesti, kun joku istui viereeni. Säikähdän ja vetäydyn ihan penkin toiseen päähän. "Kaikki okei, en mä sua syö" viereeni istunut henkilö sanoo ja naurahtaa. Hymähdän hiljaa. "Miksi sä istut tääl ihan yksin näin myöhään? Ootatko sä jotain?" henkilö kysyy, olin tehnyt havainnon, että tämän äänen omisti miespuolinen henkilö. No vau, olen kyllä varsinainen sherlock. "Olin lenkillä ja taisin unohtaa puhelimen kotiin, eikä mulla ole mitään hajua missä oon, enkä mä edes tiedä mun osoitetta" kerron nolona ja uskallan vihdoin katsoa tuota poikaa. Hänellä on blondit hiukset jotka ovat hieman sotkussa. Lisäksi pojan silmät ovat kauniin vihreät, joissa on ripaus sinertävää. Keskivertoa hieman pienemmät huulet ja ja lihaksikkaat hartiat. Hän oli ihan helvetin hyvännäköinen.

Hetken päästä istunkin jo tuon tuntemattoman pojan sohvalla juoden kaakaota, jonka tuo on juuri minulle tuonut. Kiitän nopeasti ja vilautan pienen hymyn. En ole kovin sosiaallinen uusien ihmisten kanssa, mutta uskallan kuitenkin avata suuni. "Missä sun vanhemmat on?" kysyn epäröiden. "Työmatkalla" poika vastaa lyhyesti ja nyökkään. "Muuten, mun nimi on Ethan" poika esittäytyy. "Ada" esittäydyn itsekkin. Ethaniksi esittäytynyt poika istuu viereeni, mutta ei sano mitään. "Vittu mun vanhemmat tappaa mut" totean hiljaa.