Tiistaipäivänä Touko ei poistunut huoneestaan lainkaan. Hän hädin tuskin koski ruokaansa, jonka Kristiina toi hänelle hänen huoneeseensa, kun hän oli ensin kieltäytynyt tulemasta pöydän ääreen ruoka-aikaan. Herneet, perunamuusi ja lihapullat lojuivat edelleen lautasella. Touko makasi sängyllään ja selasi internetin uutissivuja, mutta hän ei sisäistänyt mitään lukemastaan. Tavallisesti hänen päänsä sisällä soiva musiikki oli vaiennut, ja humiseva hiljaisuus oli häiritsevää.
Kristiina käveli huoneeseen kopumattakaan ovelle. Touko nousi pystyyn. "Hei!"
"No hei vaan", Kristiina vastasi. "Ajattelin vain kysyä, että lähdetkö huomenna mukaan, kun käyn juttelemassa hetkisen Mirvan kanssa. Huomenna on nimittäin viimeinen tilaisuutesi käydä paikalla."
"En tiiä", Touko vastasi. "Ihan sama."
"Just nyt saattaa tuntua siltä, että millään ei ole mitään väliä, että synkkyyteen voi vajota, kun huominen on ihan yhtä kurja kuin tämäkin päivä", Kristiina selitti. "Mutta vaikka kaikki on nyt tosi vaikeaa, niin usko pois, sä olet tyytyväinen myöhemmin siihen, että kävit paikalla."
"Mähän sanoin jo, että ihan sama!" Touko sanoi, kuulostaen kiihtyneeltä ehkä ensimmäistä kertaa sitten pahimpien murrosiän vuosien.
"Eli tulet siis mukaan", Kristiina sanoi. "Hyvä niin."
Touko ynähti jotain myöntymisen merkiksi. Kristiina jätti oven hetkeksi auki ja Touko oli jo lähellä lähteä sulkemaan sen äitinsä perässä, mutta pian Kristiina palasi takaisin pyykkikorin kanssa, joka oli täynnä puhtaita vaatteita Toukolle laitettavaksi vaatekaappiin.
"Koitahan jaksaa", Kristiina sanoi ja halasi Toukoa, joka ei jaksanut edes pyrkiä irti äitinsä otteesta — tai sitten halauksessa oli jotain oikeasti lohduttavaa, pientä lämpöä kylmyyteen.
"Mä kävin apteekissa hakemassa sulle lääkettä niin, että saisit edes vähän nukuttua tänä yönä", Kristiina selitti. Touko ei ollut nukkunut lähes yhtään edellisenä yönä, kun ajatukset olivat vallanneet pään eivätkä olleet suostuneet luovuttamaan tilaansa unelle.
"Kiitos", Touko vastasi. Kello oli vasta kahdeksan illalla, mutta hän otti iltalääkkeensä mukana myös pienen, valkoisen unilääkekapselin. Siltikään uni ei tullut aivan yhtä vaivattomasti kuin yleensä, vaan Touko joutui tosissaan yrittämään.
✦✦✦
Sinä yönä Touko ei nähnyt unta, mikä oli epätavallista. Hänen päässään näkyi yksi hänen elämänsä ikimuistoisimmista hetkistä uudestaan.
Hän ja Viola, kahdentoista ikäisenä istumassa keinussa koulun ulkopuolella illalla. Aurinko oli jo laskemassa ja vaikka oli jo toukokuu, Toukon sormia paleli ilman sormikkaita. Kristiina ja Markku odottivat häntä jo kotona.
"Jännittääkö sua?" Viola kysyi.
"En mä tiedä", Touko vastasi takaisin. "Se on toisaalta ihan kiva juttu, mutta mä en tiedä onko kaikki liian vaikeaa mulle."
"Mä kuulin Venlalta, että kukaan ei jää yksin siellä. Se sanoi, että yläasteella on mukavaa. Mä en kyllä haluais sinne silti", Viola selitti ja hankasi kämmeniään yhteen lämmittääkseen niitä.
"Onneks me sentään ollaan samassa koulussa", Touko sanoi ja sai Violan nyökkäämään. "Mutta mitä jos nekin on samassa koulussa? Mitä me sitten tehdään?"
"Ei niillä oo mitään väliä", Viola vastasi. "Me päästään samaan kouluun. Meidän ei tarvii välittää niistä."
"Mutta jos ne ei lopeta?" Touko sanoi. Hän puhui hiljaa, häntä hävetti. Asiat olisivat olleet erilaisia, jos hän olisi itse uskaltanut sanoa vastaan.
أنت تقرأ
Pelastaja
عاطفيةEhkä meistä ei tullut särkyviä turhaan. Ehkä me menemme helposti rikki, jotta joku voisi tulla ja tehdä meidät ehjiksi taas. Toukon menettäessä paljon hänen elämäänsä saapuu myös paljon uutta, mukaan lukien Isak: se ihminen, joka hän haluaisi olla...
