Pelastaja

[XIV] Tahdonvoimaa

"Mitäs Mirvalle ja Tarmolle kuului?" kysyi Markku heti ensimmäisenä, kun Touko astui ovesta sisälle. Markun kädessä oli luutu, ja ilmassa leijuvasta pesuaineen tuoksusta päätellen tämä oli siivouspuuhissa.

Touko ei osannut vastata kysymykseen suurempia, ja hänen ajatuksensa harhailivat koko ajan Isakissa ja heidän keskustelussaan. Hänen mielessään oli koko ajan ajatus siitä, kuinka hänen tulisi päättää, näkisikö hän Isakia enää. "Ei kai niille mitään epätavallista. Pärjäilevät ihan kohtuullisesti."

Markku hymähti värittömästi. "Se kai on tärkeintä."

Keittiössä oli hohtavan puhdasta, ja Touko huomasi Markun siivonneen taas. Kaakelit olivat valkoisempia kuin koskaan ja liesi näytti siltä, että se oli pesty hammasharjalla.

"Niin muuten", Markku ehdotti kastellessaan luutua pesuainesoikossa jälleen, "jos mä huomenna saan sen työpaikan, niin miltä kuulostaisi, että mentäisiin ulos syömään? Voisit ottaa vaikka sen sun poikaystäväs mukaan."

Touko ilahtui siitä, että Markku oli tottunut kaikkeen niin nopeasti. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten vastata. "No, tota, on semmonen pikku juttu."

"Vai niin", sanoi Markku ja näytti miettiväiseltä. "Anna kun arvaan. Teillä on joku riita, eikö? Minä en mikään asiantuntija tämmösissä asioissa ole, mutta voit sinä kertoo jos haluat."

Markku jatkoi siivoamista eikä Touko osannut arvioida, paljonko hänen olisi mielekästä kertoa asiasta isälleen. Markku ei ollut mikään eilisen teeren poika, mutta samanaikaisesti tuntuisi oudolta avautua ihmissuhdeasioista omalle isälleen.

"No, se ei vaan ollut mulle ihan kaikessa rehellinen", Touko päivitteli hiljaiseen ääneen. "Ja mä en oikein tiedä, pitäiskö mun antaa anteeksi sille se juttu."

"Jaa-a", virkkoi Markku. "En mä tiedä, miten vakavasta asiasta on kysymys. Mutta kaikkihan meistä on silloin tällöin epärehellisiä, ei ilkeydestä vaan siksi, että me ajatellaan että pienellä valheella saa enemmän hyvää aikaan kuin täydellä totuudella."

Touko oli hetken vaiti. "Mitä sä ajat takaa?"

"En yhtään mitään. Mä en halua käskea sua tekemään yhtään millään tavalla, sä osaat tehdä omat ratkaisus itse. Fiksu poika. Mä vaan kerron mun mielipiteen", Markku selitti. "Mutta kannattaa vaan miettiä sitä, että ottaako se sulta enemmän vai antaako se sulle enemmän, se kertoo paljon."

Markku ei lisännyt enää mitään. Touko lähti keittiöstä ja nousi portaat ylös huoneeseensa. Hän otti kitaransa käsiinsä ja tunnusteli sitä aivan kuin uutta. Soittaminen tuntui vaikealta ja kömpelöltä. Hän ei ollut soittanut pitkään aikaan kunnolla, ja kitara tuntui vaativan lepyttelyä. Oli kuin nuotio olisi palanut hiillokselle asti, ja nyt se piti sytyttää uudestaan.

Ennen pitkää Touko kuitenkin tunsi, miten sormet löysivät tutut paikkansa ja liikkuivat kaulalla aivan kuten ennenkin. Musiikki oli ollut mustasukkainen hänestä ja osoitti sen leikkimällä närkästynyttä.

Yhtäkkiä kuului kolme koputusta Toukon huoneen oveen. "Hei, mä menen nyt nukkumaan. Mun pitää herätä aikaisin, että mä ehdin sinne firman tilaisuuteen jossa mä saan tietää mun työpaikasta."

"Mä sitten lopetan soittamisen. Onko se paikka kaukana?"

"Lappohjassa", vastasi Markku, "mutta mä saan sinne kyydin, joten sä voit käyttää autoa jos tahdot."

Tuntui kuin Markku olisi lukenut hänen ajatuksensa. Hän sammutti kitaran vahvistimen ja ripusti johdon seinälle omalle paikalleen roikkumaan. Punainen valo sammui hiukan jälkijunassa, kuten aina. Hän pukeutui lämpimään yöpukuunsa ja sukelsi peiton alle, jossa oli ihanan lämmintä.